Tarkastelumme perusteellinen perspektiivivirhe

Oletus

Jussi Viitala: Miten maailma loppuu?

Atena Kustannus 2011

207s.

Arvostelukappale kustantajalta

Jo kustantajan esittelytekstistä alkaen oli selvää, että tämä kirja on melkein kuin pornoa maailmanloppua suurimman osan ajastaan miettivälle. Lisäksi erilaisia potentiaalisia syitä maailmanloppuun kartoittava kirja sopii tietysti oikein passelisti näin vuoden 2012 alkuun. Mutta ei siinä vielä kaikki!

Jussi Viitalan Miten maailma loppuu? -teoksella on nimittäin ajankohtaisen tematiikkansa lisäksi paljon muitakin ansioita. Se on niitä kirjoja, joiden sivuista suurimman osan kääntää lukiessaan hiirenkorville. Tekstiä tekisi myös mieli lainata jatkuvasti, mieluiten kovaan ääneen keskellä vilkasta toria. Tai vaikka jonkin suuryhtiön pääkonttorissa megafoniin huutaen.

Perinpohjaisesti tutkittu kirja on jaettu kahteen osaan, joissa ensimmäisessä käsitellään mahdollisia maailmanloppuun johtavia luonnonilmiöitä komeetoista ja supertulivuorista aina ruttoon asti. Vaikka luonto onkin maapallon olemassaolon aikana saanut aikaan parikin pienemmän skaalan maailmanloppua, tulee Viitala silti siihen tulokseen, ettei listatuista asioista sinänsä ole meille välitöntä uhkaa. Taivas tuskin putoaa niskaan, ja seuraavaa supertulivuoren purkastakaan ei odoteta vielä vuosituhansiin. Arvaamaton luonto toki on – osio onkin otsikoitu “Luonto antaa ja ottaa”, joten varmuutta näistä asioista ei tietenkään koskaan ole.

Kirjan toinen osa käsitteleekin sitten todennäköisempiä tuhon syitä. ”Ihminenkö itsensä uhka?” on nimensä mukaisesti katsaus ihmiskunnan tekosiin ja niiden mahdollisiin (tai oikeastaan hyvinkin todennäköisiin) seurauksiin. Viitala käsittelee perusteellisesti niin väestönkasvua, ruokakriisiä kuin ilmastonmuutostakin – sekä erityisesti sitä, miten kaiken kuninkaana itseään pitävä ihminen on kokonaisuuden kannalta todellisuudessa varsin merkityksetön olento. “Usko omaan tärkeyteemme perustuu tarkastelumme perusteelliseen perspektiivivirheeseen”, lataa Viitala. Vähän lakonisesti sävytettyä tiukkaa tekstiä ei voi olla arvostamatta, ja tekee ihan mieli lukemisen lomassa heittää Viitalalle high five. Sano, Jussi, asia niin kuin se on!

Miten maailma loppuu? on kirjoitettu melko sujuvasti, mikä on tällaiselle tekstille harvinaista. Toki jouduin pakittamaan useasti ja lukemaan samoja lauseita moneen otteeseen, mutta se ei ihme kyllä saanut minua laskemaan kirjaa ärsyyntyneenä kädestäni. Sen sijaan se sai suorastaan kiinnostumaan aiheesta ja naputtelemaan etäisesti kouluvuosilta mieleen jääneitä sanoja hakukoneeseen – mitäs ne mannerlaattojen subduktiovyöhykkeet olivatkaan, ja entäs tää lustokronologia…? Tiedekirjaksi teos on siis hämmentävän helppolukuinen, ja jopa kaltaiseni sivistymättömän sekä luonnontieteistä oikeastaan perin vähän piittaavan urpon kiinnostuksen herättäminen laskettakoon Viitalalle oikein suureksi saavutukseksi.

Jo esipuheessa Viitala uhkaa, ettei luvassa ole iloinen kirja, eikä se sitä olekaan. Mutta ainoa todella masentava seikka kirjassa on loppujen lopuksi ihmiskunta ja ihmiskunnan teot. Kuten Viitala kirjan epilogissa kaikenlaisia kauhukuvia kerrattuaan vähän voipuneesti toteaa: “Suurimmaksi uhkatekijäksi minulle on valjennut ihmisen mielen rakenne, joka ei jätä tilaa kokonaisuuksien hahmottamiseen eikä ennen muuta kokonaisuuden hyväksi toimimiseen oman välittömän hyödyn tavoittelun sijaan.”

 

Alunperin julkaistu tammikuussa 2012 Voiḿan Fifi-sivustolla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s