Monthly Archives: helmikuu 2012

Kuinka aloin olla huolissani ja opin rakastamaan dystopioita

Normaali

Viimeisen viikon olen pakkaillut tavaroitani, karsinut kirjoja hyllystä kyyneleet silmissä. Muuttaminen on aina tavallaan haikeaa. Samalla sitä tulee kuitenkin tehtyä asioita, jotka olisi pitänyt tehdä ikuisuuksia sitten – kuten käydä läpi se pöydän kulmalla uhkaavasti nojaileva lehtipino. Pinoa lehteillessä silmiin osui Hesarin kirjaliite viime syksyltä, sekä sen artikkeli jossa Risto Isomäki kuvaa kirjoittamistaan.

Suuri kirjallinen projektini on ollut kirjoittaa romaaneja, jotka yhdistävät toisiinsa kaunokirjallisen ilmaisun ja vakavan luonnontieteellisen spekulaation.

Vaikka suurin osa nykydystopioista ei perustukaan tuohon mainittuun vakavaan spekulatioon, on tässä kuitenkin oman hurahdukseni ydin. Dystopiat pakottavat pohtimaan tulevaisuutta, joka on tavalla tai toisella väistämätön. Tämä, ja dystopisissa tarinoissa melkein väistämätön vallan ja valtarakenteiden käsittely, tekee kirjoista lähes järjestään myös auttamatta poliittisia, pinnan alla ainakin. Lisäksi dystopioissa tarjotut syyt kaiken tuntemamme tuhoon peilaavat maailmaa sellaisena kuin se nykyään on: vuosikymmeniä sitten kirjoitetuissa dystopioissa tuhon syy oli yleensä ydinsota (taikka sitten venäläiset), siinä missä uusissa kirjoissa suositaan erityisesti ympäristökatastrofeja, vesikriisejä ja fossiilisten polttoaineiden loppumista.

Olen ollut viime aikoina vähän kyllästynyt huonoihin dystopioihin, joihin tuntuu törmäävän joka nurkalla, mutta Isomäki sai minut innostumaan aiheesta taas uudelleen. Nyt pitääkin vain setviä ne jyvät akanoista, hyvät kirjat huonoista. Ja Isomäen kirjoja, niitäkin on jossain tuolla muuttolaatikoissa…

Pakoon voi joutua kuka tahansa

Normaali

Annika Luther: Kodittomien kaupunki

Teos & Söderström 2011

240 s.

Annika Lutherin Kodittomien kaupunki ilahduttaa pelkällä olemassaolollaan – isoja aiheita käsittelevä kotimainen dystopia on hieno asia. Muuten kenties aika tavanomaisesta nuortenkirjasta tekee erityisen se, että Luther onnistuu nostamaan esiin täysin uuden teeman, johon ainakaan minä en ole dystopioissa törmännyt – nimittäin maahanmuuton ja pakolaisuuden.

Vuoden 2055 Suomessa vähän kaikki ovat pakolaisia. 15-vuotiaan Liljan perhe on evakuoitu myrskyjen riepottamasta Helsingistä vuosia sitten ja asutettu Keski-Suomeen, tulvien ulottumattomiin aidattuihin ja turvallisiin yhteisöihin. Niissä elämä jatkuu melkein kuin mitään pahaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Muualla mullistus on kuitenkin ollut suurempi, ja jopa koti-Suomessa monien elämä poikkeaa Liljan valvotuista mutta mukavista oloista. Virallisella siirtolaisvyöhykkeellä aitojen ulkopuolella muualta EU:sta tulleet pakolaiset viljelevät maata, ja suurilta osin veden alle jäänyt Helsinki on ihan oma lukunsa.

Kaupungin raunioille on rakentunut Halsingih, johon Lilja tutustuu karatessaan kotoaan etsimään oikeaa äitiään. Halsingihia asuttavat kaikkialta maailmalta saapuneet, kaiken vedelle menettäneet ihmiset. Erityisesti intialaiset ja kiinalaiset ovat asettuneet rapistuneiden talojen ylimpiin kerroksiin. Rakennusten välissä ja veden yli kulkee pieniä siltoja, uponneista taloista sukelletaan tavaraa ja julkisen liikenteen virkaa tekevät täyteen ahdetut, kiikkerät pikku jollat.

Liljalle uusi maailma on tietysti kulttuurisokki, mutta niin on Liljakin kohtaamilleen ihmisille. Muiden hahmojen päästessä ääneen Luther käsittelee mielenkiintoisesti muukalaisuuden ajatusta. Lilja saa kokea syrjintää, ja intialaiset tuttavat pitävät “alkuasukkaita” lähinnä haisevina juoppoina. Lilja on Halsingihissa vieras, auttamatta outo, ja vieläpä väärän värinenkin.

Tämän mielenkiintoisen teeman lisäksi kenties parasta Kodittomien kaupungissa on uuden Helsingin kuvaus. Päähenkilöiden matkatessa veneellä kaupungin halki Luther maalaa ympäristöä niin elävästi, että lukija pysähtyy arvailemaan mikä paikka milloinkin on kyseessä. Monet keskustan merkkirakennukset löytyvät kirjasta ja niitä tekeekin välittömästi mieli rynnätä katselemaan ja kuvittelemaan ne sellaisiksi kuin Luther ne kirjoittaa.

Murtuneen vaan ei kuolleen kaupungin kuvaus kirjassa on ylipäänsä kaunista:

“Julkisivut olivat sammaleen ja jäkälän läikittämät. Laineiden loiske kaikui seinien välissä ja tunkkaisia tuoksuja kohosi vedestä laivan alta. Laasti talojen seinissä hilseili niin pahoin, että Lilja joutui arvailemaan, miltä ne aikoinaan olivat näyttäneet. Useimmat ikkunat olivat avoimia aukkoja, joista naakat ja kyyhkyset lentelivät lasinsirpaleiden lomitse sisään ja ulos. Joidenkin talojen seinissä oli isoja reikiä ja toiset näyttivät keinahtelevan aalloilla. Seiniä pitkin kiipeili pieniä ja jopa melko suuria, juuri hiirenkorville puhjenneita puita ja halkeamissa versoi ruohotuppoja.”

Tällaiset kuvailut virittävät lukijan kirjan tunnelmaan ja luovat maisemat suorastaan elokuvallisena mieleen. Vastaava maalailu puuttuu valitettavan usein dystopioista, joissa maailman muutos tavataan kuitata vain Isoveli valvoo -yhteiskunnaksi ja selittämättömästä syystä pahaksi hallitukseksi. Ympäristössä tapahtuneet muutokset toimivat kuitenkin tarpeellisena muistutuksena tapahtuneista mullistuksista sekä siitä, että elämä jatkuu aina, jopa ilman ihmistä.

Nuortenkirjalle ominaisesta, tavallaan onnellisesta lopusta huolimatta Kodittomien kaupungista jää tunne kirjailijan vakavasta viestistä. Kaikkia virheitä ei voi korjata, kirja tuntuu sanovan. Emmekä voi koskaan tietää, milloin globaaliin mittakaavaan päästetty välinpitämättömyys osuu omaan nilkkaan. Kuka tahansa saattaa joutua lähtemään kotoaan, jättämään kaiken. Edes valkoinen iho ja hyvinvoivassa länsivaltiossa eläminen eivät siltä välttämättä suojaa.

 

Alunperin julkaistu helmikuussa 2012 Voiman Fifi-sivustolla.

Teinitytön överiksi menevät seikkailut

Normaali

Caragh M. O’Brien: Birthmarked

Roaring Book Press 2010

368s.

16-vuotias Gaia opettelee äitinsä jalanjäljissä kätilöksi. Gaialla on kasvoissaan puolet niistä peittävä palojälki ja arka luonne, mutta hän on juuri hoitanut synnytyksen yksin aivan ensimmäistä kertaa. Lapsen Gaia ottaa mukaansa ja vie Enklaaviin, muurin takana olevaan rikkaaseen kaupunkiin. Niin kuuluu tehdä kuukausittain kolmelle ensimmäiselle lapselle. Enklaaviin annettuja lapsia ei nähdä enää koskaan, mutta he saavat siellä varmasti paremman elämän kuin saattaisivat saada Gaian asuinalueella, Western Sector 3 -nimisessä köyhässä naapurustossa muutin ulkopuolella. Enklaavia kadehtivat kaikki, eikä sääntöjä kyseenalaisteta.

Kunnes Gaia palaa kotiin ja saa kuulla vanhempiensa tulleen pidätetyiksi petturuudesta epäiltynä. Ensin Gaia on vain alistua asian tilaan, mutta päättää sitten lähteä mahdottomalta tuntuvalle tehtävälle vanhempiaan etsimään. Samalla hänelle selviää, etteivät vanhemmat ehkä olekaan aivan niin passiivisia ja lainkuuliaisia kuin Gaia on aina luullut. Mikä merkitys on pienillä, lähes huomaamattomilla pisteillä, jotka Gaian äiti tatuoi kaikkiin maailmaan auttamiinsa lapsiin? Entäpä kutojaisän piilottamalla hiusnauhalla, jossa on omituisia symboleita…?

Birthmarked on varsin sujuvaa luettavaa, ja sainkin sen loppuun yhdessä päivässä, sillä vauhti ja vaaralliset tilanteet seuraavat toisiaan ja lukija tahtoo tietää miten Gaian käy. Tästä huolimatta lukija kypsyy kirjaan jossakin Gaian eeppisen pelastusmatkan puolivälissä. Loputtomat läheltä piti -tilanteet ja mahdottomalta tuntuvat täpärät pelastumiset mitä moninaisemmista pattitilanteista alkoivat vähitellen ärsyttää. Vankilapaot, murtautuminen torniin vangittua äitiä vapauttamaan… Homma menee kertakaikkiaan naurettavaksi, ja lopussa en ollut enää pitää Gaiasta lainkaan, niin mahdottoman hyvä mäihä tällä kävi koko ajan. Ehkä nuorille suunnatulta dystopialta ei pitäisi vaatia liikaa realismia, mutta tässä mentiin kyllä jo överiksi!

Ja vielä sananen kirjan lopusta: nykyään on ilmeisesti suuressa muodissa kirjoittaa trilogioita, ja etenkin nuorille suunnattuja dystopisia sellaisia. (Mm. Suzanne Collinsin Nälkäpeli- ja Lauren Oliverin Delirium-sarja, etc etc ad infinitum.) Se on ihan ookoo – lukijathan tahtovat usein tietää tutuista hahmoista lisää, ja kaipa kirjailijakin niistä ihan mielellään kirjoittaa. Henkilökohtaisesti kuitenkin vihaan kirjoja, joiden loppu jätetään avoimeksi niin että lukija jää väkipakolla odottamaan sarjan seuraavaa osaa kieli pitkällä ja pienen hädän vallassa. Minä nimittäin tykkään kirjoista itsenäisinä kertomuksina, tai sellaisina toimivina pieninä kokonaisuuksina – ilman tuntemusta siitä, että tässä minulle jo pakkomyydään sarjan seuraavaa osaa.

Kaikenkaikkiaan Birthmarked oli siis ihan sujuva ja pikainen luettava, ns. ihan kiva. Mitään kovin erityistä siinä ei kuitenkaan ollut. Enklaavin suljetussa yhteiskunnassa elävien ihmisten suoranaisesta sukurutsasta johtuvia ongelmia käsittelevä pätkä genetiikkapulmineen oli ihan mielenkiintoinen, ja sarjan toisen osan on sanottu sijoittuvan jonkinlaiseen naisten hallitsemaan yhteiskuntaan, mikä on kiinnostavaa sekin. Siitä huolimatta luulen, että jatko-osa jää kaupan hyllyyn. Etenkin kun Birthmarked tarttui mukaani alennusmyynnistä lähinnä vain siksi, että muistelin lukeneeni siitä kirjablogeissa kehuvia arvioita. Näin jälkikäteen veikkaan kuitenkin olleeni väärässä ja sekoittaneeni sen johonkin ihan toiseen teokseen.

No, aina ei voi voittaa, ei edes dystopioita lukiessa.