Kuinka aloin olla huolissani ja opin rakastamaan dystopioita

Oletus

Viimeisen viikon olen pakkaillut tavaroitani, karsinut kirjoja hyllystä kyyneleet silmissä. Muuttaminen on aina tavallaan haikeaa. Samalla sitä tulee kuitenkin tehtyä asioita, jotka olisi pitänyt tehdä ikuisuuksia sitten – kuten käydä läpi se pöydän kulmalla uhkaavasti nojaileva lehtipino. Pinoa lehteillessä silmiin osui Hesarin kirjaliite viime syksyltä, sekä sen artikkeli jossa Risto Isomäki kuvaa kirjoittamistaan.

Suuri kirjallinen projektini on ollut kirjoittaa romaaneja, jotka yhdistävät toisiinsa kaunokirjallisen ilmaisun ja vakavan luonnontieteellisen spekulaation.

Vaikka suurin osa nykydystopioista ei perustukaan tuohon mainittuun vakavaan spekulatioon, on tässä kuitenkin oman hurahdukseni ydin. Dystopiat pakottavat pohtimaan tulevaisuutta, joka on tavalla tai toisella väistämätön. Tämä, ja dystopisissa tarinoissa melkein väistämätön vallan ja valtarakenteiden käsittely, tekee kirjoista lähes järjestään myös auttamatta poliittisia, pinnan alla ainakin. Lisäksi dystopioissa tarjotut syyt kaiken tuntemamme tuhoon peilaavat maailmaa sellaisena kuin se nykyään on: vuosikymmeniä sitten kirjoitetuissa dystopioissa tuhon syy oli yleensä ydinsota (taikka sitten venäläiset), siinä missä uusissa kirjoissa suositaan erityisesti ympäristökatastrofeja, vesikriisejä ja fossiilisten polttoaineiden loppumista.

Olen ollut viime aikoina vähän kyllästynyt huonoihin dystopioihin, joihin tuntuu törmäävän joka nurkalla, mutta Isomäki sai minut innostumaan aiheesta taas uudelleen. Nyt pitääkin vain setviä ne jyvät akanoista, hyvät kirjat huonoista. Ja Isomäen kirjoja, niitäkin on jossain tuolla muuttolaatikoissa…

2 responses »

  1. Minä luin tässä äskettäin putkeen kolme suomalaista dystopiaa, joista vanhin Parkkisen teos oli vuodelta 1994, ydinsodan jälkeisen maailman kuvaus. Uudemmat eli Lutherin vedenpaisumus ja Lähteenmäen talveksi muuttunut maailma olivat periaatteessa sisällöltään kuin samalla muotilla tehtyjä, vain pieniä eroja oli havaittavissa, molemmissa oli ympäritöpakolaisia. Parkkisen teos oli kolmikosta mielestäni tasokkain, ja omaperäisin. Lähteenmäki kirjoitti hyvin, mutta hänen hahmonsa olivat rasittavia. Isomäki on lukulistallani ollut jo vuosia, vielä ei vaan ole ehtinyt, kun uutuuskirjoissa on aina niin paljon hyviä. Pohdin itsekin, miksi pidän dystopioista. On se vaan jännä genre.

    • Lutherin ja Lähteenmäen minäkin olen lukenut, ja tunnistan saman ilmiön – nuortenkirjoista harvat tuntuvat kovin omaperäisiltä, eikä sitä dystopiaakaan niissä aina ole kuin nimeksi. Lieneekö lähinnä markkinointikikka, että kirjoitetaan dystopioita, ne kun ovat niin myyviä nyt?

      Tuo Parkkisen teos kuulostaa mielenkiintoiselta, taidan lisätä lukulistalleni. Niin ja se Isomäkikin tosiaan vielä odottaa… Mistä näitä kirjoja aina tuleekin, tunkee ovista ja ikkunoista, niin että tuo lista on aina niin loputon!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s