Neuvosto-Suomen poika hukassa

Oletus

Anna-Kaari Hakkarainen: Verkko

Tammi 2011

208s.

Arvostelukappale kustantajalta

Peter kasvaa Neuvosto-Suomessa, Hangon merenrantakaupungissa. Enemmän kuin mitään muuta Peter tahtoo merelle, mutta meri on ruudutettu pieniin osasiin ja rajattu poijuin. Niitä pidemmälle ei saa uida, muuten saattaa saada luodista.

Anna-Kaari Hakkaraisen esikoisteoksen asetelma on mielenkiintoinen, sillä kukapa ei olisi joskus miettinyt millaista elämä olisi mikäli Suomesta olisi tullut osa Neuvostoliittoa. Asetelmasta olisi saattanut saada irti enemmänkin, ja nyt Neuvosto-Suomi näkyy vain pienissä yksityiskohdissa: tangossa liehuva punakeltainen lippu, pioneereihin painostava opettaja, sotilaat venäläisine nimineen.

Ja jotenkin siihen kaikkeen liittyy isä, joka on kadonnut jälkiä jättämättä.

Lukukokemuksesta tekee hankalan se, että Verkon päähenkilöstä on vaikea pitää. Peter ei tunnu kykenevän käsittelemään minkäänlaisia vastoinkäymisiä ja purkaa turhautumistaan muihin. Koko elämä tuntuu olevan loputon sarja petoksia ja pettymyksiä – kalastamaan viedä luvannut Lennart sanoo ettei otakaan mukaan, ja äitikin, ainoa läheinen, pimittää pojaltaan tietoja…

Isän puuteko sen tekee, vai salaisuudet, mutta Peteristä muokkautuu passiivisagressiivinen ja enenevissä määrin itsetuhoinen mies. Ura armeijassa ei tunnu parantavan oloa, kuten ei myöskään muutto uusin ympyröihin. Tiedottomuus isän kohtalosta vaivaa, mutta kun tietoa sitten tulee, lisää se ainoastaan tuskaa. Ja kaiken keskellä poika tuntuu vain vellovan läpi tapahtumien kuin Hangon harmaa meri. Hän on elämän heiteltävänä, ei saa otetta mistään. Ja kun Peter sitten vihdoin toimii, viskaa hän itsensä muutoksiin kuin välinpitämätön kalastaja vanhan verkon johon on vihastunut. Ja siihen sellaiseenhan hukkuu.

Hakkarainen kirjoittaa kauniisti, mutta paikoitellen Verkko on kielikuvista liiankin pullollaan. Toisinaan erikoinen tapa sanoa tavallinen asia jättää vain tarinan aaltoilemaan paikoileen, ei kuljeta sitä eteenpäin. Kaunista se kyllä on. Vähän niin kuin meri: kaunis mutta loputon, ja jotenkin raskas.

 

Alunperin julkaistu kirjallisuuslehti Lumoojassa 2011.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s