Monthly Archives: huhtikuu 2012

Tulevia kotimaisia dystopioita

Normaali

Kylläpä näitä nyt riittää! Kirjallisuustrendit rantautuvat aina Suomeen vähän myöhässä, mutta dystopia ainakin saapui rytinällä. Saa nähdä, tuliko jäädäkseen, vai onko kyseessä vain jokin tämän vuoden villitys. (2012 on ainakin kerrassaan teemaan sopiva vuosi.) Vaan en valita, en niin kauan kun lukemista riittää.

Risingshadow:n tulevien kuukausien aikana ilmestyvien kirjojen listasta löytyi ainakin nämä kolme kirjaa, kiinnostavankuuloisia kaikki:

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Johnny Kniga, elokuu 2012

”Suomi on ajautunut umpikujaan. Maa on jakautunut rikkaaseen Etelään ja köyhään Pohjoiseen. Kuntarajat on vedelty miten sattuu, palvelut puristettu kasvukeskuksiin ja maaltamuutolle pantu piste hallituksen päätöksellä. Helsinki ei enää halua maalaisia vaivoikseen.

Lopulta lappilaisten kuksa menee nurin, ja korvesta nousee nyrkki. Pohjois-Suomi julistautuu itsenäiseksi. Alkaa sisällissota.

Oula on poromiesten päällikkö, Saamen vapautusrintaman komentaja. Johtaessaan joukkoaan kohti Etelän kaupunkeja hän saa osakseen valtamedian pelonsekaista palvontaa.

Helsinkiläistynyt alikersantti Jesse Purola on päättänyt näyttää maalaisille, mistä katukiveys alkaa. Hänellä on vastassaan Pohjoisen moottorikelkkasoturit, alaisinaan tositeeveen kasvattamat lähiöjermut.

Kun pöly laskeutuu, tapahtumat ovat jättäneet jälkensä koko kansakuntaan.

Terveiset Kutturasta on täsmäkirja kuntauudistuksen kourissa kiemurtelevaan maahan. Se on syrjäseutujen sotahuuto, mutta terveiset sattuvat niin metropoliin kuin maalaispitäjään.”

 

Paulus Maasalo: Elinehto

Karisto, syyskuu 2012

”Tiukka toimintajännäri vesiterrorismista.

Aurinkoinen keskikesä muuttuu painajaiseksi, kun terroristit iskevät pohjavesilähteisiin ympäri maailmaa ja saastuttavat juomaveden tappavaksi myrkyksi. Satojentuhansien ihmisten sairastuessa paniikki leviää ja puhtaasta vedestä tulee kiihkeästi haviteltu resurssi. Yhdysvalloissa luonnostellaan jo uutta maailmanjärjestystä, jossa Suomen tuhansien järvien vesivarat jaetaan voimakkaimpien kesken. Supon ylikomisario Vesa Kaitele haluaa kuitenkin mieluummin viettää aikaa perheensä kanssa kuin palata tulilinjalle. Mutta kun käy ilmi, että Vesan veli on sekaantunut iskuihin, on Vesan pakko toimia.

Elinehto on kiivastahtinen toimintajännäri ajankohtaisesta aiheesta: puhtaasta juomavedestä käytävästä kamppailusta ja kansainvälisestä terrorismista. Teos valottaa myös Vesan, Roudan alla -trilleristä tutun kovan ja omapäisen Supon miehen menneisyyttä ja perhesuhteita.”

 

Markku Rönkkö: Metsänpoika

Like, syyskuu 2012

”Viimeisen metsänvartijan poika on kasvanut kahden kesken isänsä kanssa viimeisessä aarniometsässä kaukana sivilisaatiosta. Kun metsätyömiehet surmaavat isän ja hävittävät kodin, poika lähtee selvittämään, millainen on se yhteiskunta joka on päättänyt tuhota luonnon.

Vetävä ekologinen romaani on kertomus tulevaisuuden kahtiajakautuneesta yhteiskunnasta ja ihmisistä. Ennen kaikkea se on rakkaudenosoitus Suomen katoavalle luonnolle.”

Mainokset

Enemmän kuin osiensa summa

Normaali

Suzanne Collins: Mockingjay (Matkijanärhi)

Scholastic 2010

445s.

Luin Nälkäpeli-sarjan kaksi ensimmäistä osaa lähes vuosi sitten, ja vaikka pidin kirjoista, en syystä tai toisesta saanut tartuttua kirjan päätösosaan ennen kuin nyt. Mattimyöhäisyydestäni huolimatta olen iloinen, että kirja tuli luettua, sillä se päättää sarjan oikein napakalla tavalla.

Mockingjaysta on vaikea sanoa mitään aivan itsenäisenä teoksena, niin tiukasti se liittyy sitä edeltäviin kirjoihin, Nälkäpeliin ja Vihan liekkeihin. (Ja jos joku ei päätösosan juonesta tarkemmin tiedä, mutta tahtoisi, suosittelen kurkkaamaan Taikakirjaimet -blogin arvioon. Raija selittää asian huomattavasti yksityiskohtaisemmin kuin minä jaksaisin. ) Yhdessä kirjat muodostavat oikein hallitun trilogian: ensimmäinen osa oli näennäisen yksinkertainen seikkailudystopia, toinen toisti samaa kaavaa tiettyjä taustoja ja teemoja syventäen, ja kolmas kirja tuo huippuunsa niin henkilöhahmojen kehityksen kuin myös jonnekin entisten Yhdysvaltojen tienoille syntyneen Panemin poliittisen myllerryksen.

Kirjasarja käsittelee seikkailun varjolla monia mielenkiintoisia teemoja: väkivaltaista valtiokoneistoa, alistamista, sotaa… Sekä tietysti isoveli valvoo -yhteiskuntaa ja tosi-tv:tä. Sarja saa minulta ehdotonta plussaa myös siitä, että esimerkiksi köyhyys ja epätasa-arvo ovat saumaton osa tarinaa ja sen pohjaa, samoin kuin yhteiskuntajärjestelmän ja hallitsevan luokan vaikutus näihin asioihin. Collins ei siis pelkää tällaisia suuria ja painavia aiheita, ja se on hyvä juttu – nuortenkirjallisuus kun tapaa toisinaan olla mielestäni vähän liian silkkihansikkaista. Aivan kuin teinit olisivat jonkinlaisia herkästi särkyviä posliiniolentoja joita pitäisi loputtomasti suojella.

Ja mielenkiintoisena sivupolkuna: huolimatta siitä, että Nälkäpelin maailmasta puuttuu täysin järjestäytynyt uskonto ja muukin hengellisyys, ovat monet nähneet kirjoissa raamatullisia teemoja. (Aiheesta on kirjoitettu muun muassa The Washington Timesissa ja Independent Tribunessa.) Mahdollisia uskonnollisia viittauksia onkin ihan hauska bongailla lukiessa, mutta en kyllä menisi väittämään Collinsin kirjoittaneen tietoisesti minkäänlaista kristillistä viestiä. Mutta kukapa tietää – voineehan Twilightinkin lukea ilman että huomaa uskonnollisen kirjailijan rivienvälistä viestiä siitä, että seksi on pahasta ja kuuluu ainoastaan avioliittoon, lisääntymistarkoituksessa…

Mockingjayn luettuani huomasin hämmästyksekseni, että pidin tästä sarjan päätösosasta kenties näistä kolmesta kirjasta eniten. Tämä voi tosin johtua myös siitä, että Mockingjay kietoo kirjat taitavasti yhdeksi paketiksi – sellaiseksi, joka on lopulta parempi kuin yksittäisten osiensa summa. Se on hyvän sarjan merkki, se. (Kaikki myyntilukujen toivossa väkipakolla väännettyjä trilogioita kirjoittavat kirjailijat, ottakaa oppia!) Toisaalta pidin myös sarjan kakkososasta ykkösosaa enemmän, sillä poliittisen juonittelun lisääntyminen ja kapinan vähittäisen kiehumisen seuraaminen teki mielestäni kirjasta pelkkää seikkailua mielenkiintoisemman.

Ei sillä, että seikkailussakaan mitään vikaa on – Collins etenkin kirjoittaa niin koukuttavasti, että sitä lukisi varmaan mitä tahansa tämän kynästä lähtöisin olevaa huttua, ja huomaisi sen olevan huttua vasta jälkikäteen. Jään mielenkiinnolla odottamaan tämän tulevia teoksia.


Kirjakilpailukimara

Normaali

Kevätkö se on vai mikä, mutta kirjablogeissa pukkaa arvontoja kuin narsisseja meikäläisen kukkapenkistä. Siltä varalta, että joltakulta on mennyt kisa tai pari ohi, tässä kooste bongaamistani skaboista:

Torstaihin, 19. päivään asti voi osallistua Järjellä ja tunteella -blogin huhtiarvontaan. Pääpalkintona on Suomalaisen kirjakaupan lahjakortti, ja lohdutuspalkintosuklaillakin voi saada suun makeaksi.

Samana päivänä on myös Tea with Anna Karenina -blogin kilpailun deadline. Tässä kisassa voi voittaa kirjoja.

Perjantaina, 20. päivä päättyy puolestaan Luettua -blogin arvonta. Sielläkin on tarjolla lisää lukemista!

Lauantaina 21. päivä voi vielä osallistua Jossun lukupäiväkirjan arvontaan. Myös Jossu tarjoaa yhdelle onnekkaalle lahjakortin Suomalaiseen, ja parille seuraavalle lohdutuspalkinnoksi kirjoja.

Ja samana päivänä voi vielä vastata Saran kirjojen kyselyyn vaikuttavimmasta ruotsalaisesta tyttökirjahahmosta. Vastaajien kesken arvotaan muun muassa massiivinen kirjapaketti.

Olkoon onnetar kaikille myötä!

Steampunk-piraattien eeppiset, epäonniset seikkailut

Normaali

Chris Wooding: The Black Lung Captain 

Gollancz 2010

442s.

The Black Lung Captain on vähän epäonnisten höyrypunk-piraattien seikkailuista kertovan Ketty Jay -sarjan toinen osa. Nimensä sarja saa siltä enää ainoastaan etäisesti ilmalaivaa muistuttavalta ruosteiselta purkilta, jota ohjaa kapteeni Darian Frey. Frey on varsinainen ilmojen kauhu – ainakin päiväunissaan. Todellisuudessa tämä on enemmänkin pikkurikollinen, jonka miehistö koostuu mitä omituisemmista tyypeistä ja jonka toisinaan suuruudenhullut suunnitelmat eivät aina mene ihan putkeen.

Kirja alkaa vauhdikkaasti, kun Ketty Jayn persaukinen porukka yrittää epätoivoissaan ryöstää rahat lastenkodilta. Ja paino siis nimenomaan sanalla yrittää – homma kun ei suju ihan toivotulla tavalla. Taaskaan. Päivä näyttää kuitenkin paistavan risukasaan, kun mysteerinen, korsteenin lailla sauhutteleva kapteeni Grist lähestyy Freytä ja tahtoo tämän mukaansa vaaralliselle seikkailuille etsimään pudonnutta ilmalaivaa, jonka ruuma on kuuleman mukaan täynnä aarteita.

Laiva löytyy, samoin kuin sen lasti. Mutta se onkin jotakin ihan muuta kuin Grist aluksi väitti. Lisäksi kuvioihin ilmestyy muun muassa kauhistuttavia hirviöitä sekä nainen Freyn menneisyydestä, pelätty piraattikuningatar Trinica Dracken. Ja tuhansia ihmisiä saattaa pian kuolla, ja se on tavallaan Freyn syytä. Hups. Hommat menevät, yllätys yllätys, taas kerran aika perusteellisella tavalla pieleen…

The Black Lung Captain on jollakin tavalla oikein perinteistä, hyväntuuliseksi tekevää ja hauskaa, eeppistä seikkailu-steampunkia. Ilmassa tapahtuvia massiivisia taisteluita, salaliittoja, juonittelua, petoksia ja täpäriä pelastuksia riittää vaikka muille jakaa. Ja kun kirja on kerran lähtenyt laukkaan, ei sen tahti hellitä hetkeksikään. Jouduinkin lukemaan viimeiset 150 sivua yhteen pötköön keskellä yötä – lupasin nimittäin itselleni meneväni nukkumaan heti kunhan tarinan vauhti vähän herpaantuu, niin että maltan laskea kirjan käsistäni. No, ei se kyllä herpaantunut. Hetkeksikään. Pakko oli lukea loppuun saakka.

Siinä missä kirjan juonessa ei välttämättä ole mitään kovin uutta, erityisen Ketty Jay -sarjasta tekee Chris Woodingin kyky kirjoittaa henkilöistään kaikkine heikkouksineen ja pienine paheineen paitsi kiinnostavia, myös jotenkin aivan mahdottoman rakastettavia. (Kuten navigaattori Jez, jolla on ihmeellisiä kykyjä mutta ei lainkaan pulssia. Tai synkkää tiedettä harrastava, ylhäinen Crake, jonka menneisyydestä löytyy karmaiseva salaisuus ja jonka rinnalla seisoo uskollinen kumppani, metallinen golem Bess. Eikä pidä myöskään unohtaa Slagia, Ketty Jayn kissaa, joka vaanii ilmastointikanavissa – ja jonka näkökulmasta jopa kerrotaan pari lukua!) Lisäksi Wooding kirjoittaa nasevaa dialogia, joka vetoaa ainakin minuun ihan täysillä. Päähenkilöiden taisteluiden lomassa nakkelemat kuivat kommentit saivat minua tyrskähtelemään ääneen.

Vaikka sarjan kaikki kirjat toimivatkin itsenäisinä tarinoina, ja niin henkilöitä kuin menneitä tapahtumiakin taustoitetaan ihan kiitettävästi, suosittelen lukemaan aloitusosan, Retribution Fallsin, ensin. Retribution Falls saa tosin miinusta parista omituisen homofobisesta kommentista – sellaisille ei pitäisi olla enää mitään sijaa nykypäivän kirjallisuudessa. Moiset hölmöydet loistivat onneksi poissaolollaan The Black Lung Captainissa, ja voikin siirtyä hyvillä mielin sarjan kolmanteen osaan.

Täältä tullaan, The Iron Jackal!

Omaa erikoisuutta etsimässä

Normaali

Salla Simukka: Jäljellä

Tammi 2012

224s.

Arvostelukappale kustantajalta

Laura Lähteenmäki: North End – Niskaan putoava taivas

WSOY 2012

258s.

Arvostelukappale kustantajalta

Salla Simukan tulevaisuuden Suomessa ihmiset jaotellaan jo varhain erilaisiin ryhmiin heidän taipumustensa perusteella: Dramaatikko, Numeerikko, Sentimentaali, Aktivisti… Jäljellä-kirja kertoo 15-vuotiaasta Emmistä, joka on pelkkä Potentiaali – eksynyt, ulkopuolinen, vähän nolo.

Kotonakin Emmi tuntuu sulautuvan seinäpaperiin. Saadakseen huomiota hän päättää repäistä: hän karkaa kotoa! Yksi leikkimökissä vietetty yö riittää, ja Emmi palaa kotiin suurin odotuksin. Hämmästys onkin suuri, kun ketään ei ole vastassa – missään. Maailma on yön aikana tyhjentynyt ihmisistä.

Onnekseen Emmi törmää pian kahteen muuhun nuoreen, Visualisti-Onervaan ja Aktivisti-Atroon. Yhdessä he lähtevät selvittämään sitä, miksi aikuiset ovat yhtäkkiä kadonneet maailmasta. Mitä on tapahtunut? Ja miksi Emmi saa rakastamiinsa vanhoihin satuihin liittyviä kummallisia vihjeitä?

Jäljellä on sujuva tarina ja ennen kaikkea jännittävä arvoitus. Pahin lässähdys löytyy kirjan viimeisiltä sivuilta: loppuratkaisu ei nimittäin ole loppuratkaisua nähnytkään, vaan tarina jätetään täysin kesken odottamaan sarjan seuraavaa osaa. Se on pettymys. Kirjasarjojen perusolemukseen kuuluu toki seuraavan osan jännittynyt odottaminen, mutta olen myös vakaasti sitä mieltä, että kaikkien osien tulisi toimia ihan itsenäisinä teoksinakin.

Laura Lähteenmäen North End -sarjan aloitusosa toimii tältä osin paremmin. Kirja petaa selvästi tulevia tarinoita, mutta sen lopussa mikään ei jää pahasti kesken eikä lukijalle jää hölmistynyt, huijattu olo. Sarjan päähenkilönä seikkaileva 14-vuotias Tekla on juuri muuttanut pohjoiseen. Hän on joutunut jättämään kaverinsa taakseen ja aloittamaan alusta. Kun eronneet, vuoroviikoin kotona olevat vanhemmat mokaavat ja Tekla tajuaa jääneensä viikoksi yksin kotiin pikkuveljensä kanssa, hän riemastuu. Tässäpä tilaisuus olla iso ja itsenäinen!

Todellisuus on kuitenkin rankempaa kuin Teklan kuvitelmissa. Pohjoisen hyytävä ilma syö talosta äkkiä lämmön, ruokaa pitäisi saada ja veljestäkin huolehtia. Vanhoista ystävistä ei kuulu, eikä uusia löydy. Tiedossa on ehkä surkeimmat syntymäpäiväjuhlat ikinä. Ja kuka iski paikalliselle suklaatehtaalle ja tuhosi kaikki joulusuklaat? Taivas tuntuu totisesti putoavan Teklan niskaan.

Sekä North End että Jäljellä ovat teemoiltaan varsin perinteisiä nuortenkirjoja: ne käsittelevät ystävyyssuhteita, yksinäisyyttä, oman erikoisuuden etsimistä ja kasvamisen hankaluutta. Lähteenmäki lisää kirjansa kiinnostavuutta sivuamalla suklaatehtaan kautta muun muassa kaakaopapujen tuotantoa ja lapsityövoimaa. Simukan tarinoissa taas on seksuaalivähemmistöihin kuuluvia nuoria, joiden suhteita käsitellään ihastuttavan tavanomaisesti. Tärkeiden aiheiden esiintuonnista molemmille kirjailijoille iso papukaijamerkki!

Jäin kuitenkin miettimään, mikä on saanut kirjailijat tarttumaan dystopian leimaan. Kummankaan kirjan maailma kun ei tunnu erityisen dystopiselta. Tarinat ankkuroidaan lähitulevaisuuteen viittaamalla esimerkiksi ilmastossa ja teknologiassa tapahtuneisiin muutoksiin, mutta pieniä yksityiskohtia lukuunottamatta kirjat voisivat aivan hyvin sijoittua tähän päivään.

Lieneekö kyse vain muoti-ilmiöstä? Haetaanko Suomessakin nyt omaa, Nälkäpeli-sarjan kaltaista menestystä? Sellaista tuskin löytyy, mutta jos yrittämisen tuloksena on mielenkiintoisia, uudenlaisia nuortensarjojen avauksia, en minä ainakaan aio valittaa.

Jäljellä-kirjan ovat lukeneet myös Sara, Jossu ja Marjis.

North Endin ovat lukeneet myös Jossu, Marjis ja Nafisan.

Alunperin julkaistu Voiman Fifi-sivustolla.

Lapsiystävällinen Nälkäpeli

Normaali

Mistä tietää, että dystopiat ovat tulleet jäädäkseen – että genre on lopullisesti lyönyt itsensä läpi?

No tietysti siitä, että markkinoille ilmestyy Katniss -barbie.

Mitäpä tähän osaisi sanoa.

Saakohan McDonaldsistakin pian Happy Mealin kylkijäisenä muovisen matkijanärhen?