Monthly Archives: Touko 2012

Mira Grant: Deadline

Normaali

Mira Grant: Deadline

Orbit 2011

624s.

Viikko sitten arvioimalleni Feed-kirjalle jatkoa tarjoava Deadline päästää ääneen Shaun Masonin, ensimmäisen osan kertojana toimineen Georgian adoptoidun veljen. Shaun on niin sanottu Irwin, toimintauutisia tarjoileva bloggaja jonka tehtävänä on tökkiä kuolleita juttuja kepillä ja kuvata se kaiken kansan iloksi. Tai tämä oli Shaunin tehtävä. Feedin tapahtumien jälkeen tämä on nimittäin päätynyt yhtäkkiä suureen suosioon nousseen After The End Times -uutissivuston pomoksi sisarensa Georgian paikalle, vetäytynyt kenttätöistä – ja koettaa parhaansa mukaan pitää päänsä kasassa samalla kun maailma tuntuu hajoavan kappaleiksi ja kaikki tärkeä viedään häneltä väkivaltaisesti.

Newsfleshsarjan ensimmäisessä osassa bloggareiden seuraama presidentinvaalikampanja on ohi ja senaattori Ryman päässyt Valkoiseen taloon. Kampanjan aikana paljastunut salaliitto on kuitenkin yhä voimissaan, tai suorastaan kasvaa. Mitä pidemmälle salaliittoon Shaun porukoineen nenänsä työntää, sitä laajemmalle sen lonkerot näyttävät ulottuvan. Ja sitä suuremmat ja vaarallisemmat viholliset bloggareilla on vastassaan. Mutta nämä suuret viholliset ovat jo vieneet After The End Timesin reporttereilta paljon, eivätkä nämä aio antaa periksi. Salaisuusvyyhdin pohjaan on päästävä, maksoi mitä maksoi. Ja aika pian selviää, että kuten Rymanin presidenttikampanjan aikanakin, tälläkin työllä tulee olemaan hintansa. Eikä se ole halpa.

Siinä missä Feed oli zombiseikkailun lisäksi myös poliittinen trilleri, on Deadline enemmän lääketieteellinen sellainen. Grant avaa maailman pysyvästi muuttaneen Kellis-Amberlee -viruksen tarinaa huomattavasti lisää bloggaajien vähitellen saadessa selville enemmän ja enemmän sen historiasta, nykyhetkestä – ja tulevaisuudesta. Grantin taustatyön sekä maailmankehittelyn määrää ja laatua ei voi kuin kumartaa nöyrästi, hattu kädessä. Toisinaan hitusen monimutkainen mutta silti ehdottoman mielenkiintoinen kerronta sai jopa minunkaltaiseni luonnontieteistä aika piittaamattoman tyypin pohtimaan virologiaa ja vektoreita aivan innoissani.

Pienenä miinuksena Deadlinelle toimii se, ettei Shaun ole kertojana aivan siskonsa Georgian luokkaa. Viihdyttävä tämä kiroileva Irwin kyllä on. Sen sijaan Shaunin jatkuva toistelu siitä, miten hullu hän on ja miten hänen tekee mieli lyödä jotakuta naamaan, alkaa vähän rasittaa. Okei, Shaun on sekaisin, ja tietää sen itsekin. Mutta alleviivausta on ehkä hitusen liikaa. Tämä ei kuitenkaan häirinnyt minua yhtä paljon kuin joitakin muita kirjan arvioineita. (Esimerkiksi The Book Smugglers -bloggaajia. Heidän arvionsa tosin spoilaa Feediä niin valtaisalla tavalla, että en to-del-la-kaan suosittele lukemaan sitä, mikäli ette ole kirjaan vielä tarttuneet mutta aiotte sen tulevaisuudessa tehdä. You’ve been warned.) Shaun on nimittäin kertojana sympaattinen, ja tämän sekopäisyys kertoo surusta ja selviytymismekanismeista. Mikäli kirjaan asennoituu tältä osin kertomuksena menetyksestä ja sellaisesta selviämisestä, ei tämä juurikaan haittaa. Pelkkää suoraviivaista toimintaa kaipaavia Shaunin sisäiset ristiriidat ja dialogit itsensä kanssa sen sijaan saattavat vaivata.

Plussaa kirja saa monien muiden asioiden lisäksi värikkäästä henkilökaartista, ja saitin uusien bloggaajien esittelystä. Erityisesti pidin toimintatoimittaja Becksistä, joka on aika piinkova nainen, sekä Fictionals -bloggaajien uudesta pomosta Maggiesta, joka asuu armeijatasolle turvavarustellussa talossaan keskellä ei mitään, seuranaan lauma epileptisiä minibulldogeja. Myös ensimmäisessä osassa ollut Mahir saa nyt suuremman roolin. Huomattavaa on myös se, ettei kukaan ole turvassa tässäkään osassa, ja Grant osaa sekä yllättää että tiristää lukijoista huomattavia määriä kyyneliä säälimättömillä juonenkäänteillään. Lisäksi myös hahmot, joiden luuli jo poistuneen pelistä, saattavat yllättäen ilmestyä takaisin…

Kaikenkaikkiaan Deadline ei kenties ole aivan yhtä päräyttävä kuin Feed, mutta ehdottoman kelpo jatko-osa se silti on. Huolimatta siitä, että luin kirjan jo toiseen otteeseen, sai se silti sydämeni hakkaamaan ihan samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerrallakin. Pitipä minua valveilla vielä pitkälle yöhönkin, mokoma, huolimatta siitä että aamulla oli mentävä töihin. Lopussa oleva valtaisa koukku, joka saa odottamaan kieli pitkällä kolmatta osaa, ei tietenkään auttanut asiaa! No, Blackout tulee onneksi pian postissa. Nyt kun pysyisin nahoissani siihen asti…

Mira Grant: Feed

Normaali

Mira Grant: Feed

Orbit 2010

608s.

Newsflesh -sarja osui lukulistalleni aika sattumalta joskus viime syksynä, bongatessani kirjakaupan zombihyllystä teoksen jonka takakansitekstissä mainittiin zombit, bloggaaminen ja journalismi. Myyty! En kuitenkaan voi sanoa kirjan vastanneen odotuksia. Se nimittäin ylitti ne. Liehuvin lipuin, kovaa ja korkealta.

Feed on kaikkea sitä, mitä hyvän zombiromaanin kuuluukin olla. Toimintaa riittää eivätkä päähenkilöt koskaan unohda laukoa sarkastisia kommentteja taistelun tuoksinnassa. Sen lisäksi se on poliittinen trilleri. Bloggarit Georgia “George” Mason, tämän adoptioveli Shaun Ḿason ja heidän ystävänsä Georgette ”Buffy” Meissonier saavat elämänsä tilaisuuden, kun heidät palkataan seuraamaan Yhdysvaltain presidentiksi halajavan senaattori Rymanin kampanjaa. Kunnianhimoiset bloggaajatoimittajat ajattelevat kampanjan olevan loistava alku heidän uralleen. Ja sitä se on – hinta vain osoittautuu kovin korkeaksi. Pian nimittäin ilmenee, että jokin vaikutusvaltainen taho ei tahdo uudistusmielistä ja liberaalia Rymania maan johtoon. Ihmeelliset onnettomuudet alkavat verottaa väkeä, ja George, Shaun ja Buffy ovat pian korviaan myöten valtavan salaliiton verkossa. Voiko siitä? Saada kerrottua totuuden, ja säilyä samalla hengissä?

Toimintakertomuksen lisäksi kyseessä on myös lääketieteellinen trilleri – Grant on nimittäin tehnyt taustatyönsä kuin todellinen supernörtti, ja kuolleet haudoistaan nostavasta Kellis-Amberlee -viruksesta kerrotaan todella yksityiskohtaisesti. Joitakin kirjan ns. infodumpit saattaisivat häiritä, mutta minä arvostan huolella rakennettua maailmaa miljoonine yksityiskohtineen, enkä siis todellakaan pannut pahakseni kaikkea Grantin lukijan kanssa jakamaa informaatiota. Maailmanrakennus onkin yksi Feedin suurimpia ansioita.

Eikä siinä vielä kaikki: kirsikkana kakun päällä kirja käsittelee myös journalismia, sen tarkoitusta ja nykytilaa. Kaikkia bloggareita kiinnostanee erityisesti tämä osio, sillä se ei oikeastaan tunnu kovin kaukaa haetulta. Massamediaan ei ole Feedin maailmassa ole luottamista, ei sen jälkeen kun lehdet tekivät parhaansa peitelläkseen zombien ilmestymistä, ja siten vaikuttivat varsin suorasti Yhdysvaltain populaatiota kohdanneeseen massiiviseen tuhoon. Bloggarit sen sijaan ovat itsenäisiä toimittajia, jotka kertovat totuuden. Hinnalla millä hyvänsä.

Jos tämä kaikki kuulostaa valtavalta määrältä aiheita ja informaatiota yhteen kirjaan, niin olet aivan oikeassa. Jollakin maagisella tavalla Grantin onnistuu kuitenkin pitää kaikki langat käsissään. Joissakin ylistävissä arvioissa Grantin sanottiin jopa kertakaikkiaan uudelleenkeksineen zombigenren, ja minä olen aika lailla valmis allekirjoittamaan väitteen. Tekee melkein mieli sanoa, että tästä ei kirja enää parane. Enkä ole vielä edes päässyt kertomaan sarjan inhimillisistä ja rakastettavista päähenkilöistä! Joita Grant ei muuten kohtele silkkihansikkain – harvinaista kyllä, kirjailija ei epäröi tappaa hahmoja, joihin lukija on juuri ehtinyt kiintyä kuin ystävään ikään. Kill your darlings, totta tosiaan. Tässä tarinassa kukaan ei ole turvassa. Tällaista brutaaliutta on pakko arvostaa, huolimatta siitä että se sai ainakin minut itkemään silmät päästäni.

Kaiken muun hyvän lisäksi Feed kertoo mielenkiintoisesti siitä, miten maailma saattaisi zombien kaltaiseen uhkaan reagoida ja siihen sopeutua. Ihmiset ovat upottaneet itsensä. He viettävät kaiken aikansa sisätiloissa, väkijoukkoja vältellen, ja alistuvat mahdollisen infektion paljastaviin verikokeisiin jatkuvasti, minne tahansa menevätkin. Tästä voi vetää monia yhteyksiä nykymaailmaan, ja etenkin vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeisiin Yhdysvaltoihin. Ihmiset luopuvat yksityisyydestään ja vapaudestaan, sillä vaihdossa heille luvataan turvallisuutta. Mutta kenen etua tämä palveleekaan? Grantin viestiä ei voi kutsua hienovaraiseksi, mutta ei tarvitsekaan, sen verran puhutteleva se on.

Kuulostaako jo liian ylistävältä? Myönnän, rakastan tätä kirjaa koko zombiepidemiaa odottavasta sydämestäni. Feedin lisäksi myös sarjan toinen osa, Deadline, pääsi itsestäänselvästi viime vuoden zombikirjalistani kärkipaikoille. Blackout, kaksi päivää sitten ilmestynyt kolmososa (jota odottelen postiluukusta kolahtavaksi hetkellä millä hyvänsä, voi tätä jännitystä ja piinaa!) onkin kenties eniten tänä vuonna odottamani kirja. Mutta ennen sen avaamista on vielä luettava Deadline uudelleen, niin että pääsen varmasti solahtamaan saumatta sarjan maailmaan ja voin nauttia Georgian ja kumppaneiden salaliittojahdista täysin rinnoin.

Loppuhuomautuksena sanottakoon, ettei tämä teksti todellakaan tee kirjalle oikeutta. Koska olen surkea referoimaan juonikuvioita ja taustoja, suosittelen kiinnostuneita lukemaan lisää kirjan maailmasta The Booksmugglers -saitin laadukkaasta arviosta tai vaihtoehtoisesti Taikakirjaimet-blogin (omaa hehkutustani kriittisemmästä ja kenties myös informatiivisemmasta) arviosta.

Ja sitten… Niin, mitä te vielä odotatte! Hankkikaa äkkiä Feed käsiinne! Ette tule pettymään.

The Dark Side of Young Adult Fiction

Normaali

Kummasti silloinkin, kun ei (muka) ole aikaa lukea, on silti aikaa surffata netissä ja viettää tuntikausia erilaisia dystopista kirjallisuutta pohdiskelevia artikkeleita selaten.

Yksi mielenkiintoisimmista löytämistäni artikkeleista on ehdottomasti The New York Timesin otsakkeella The Dark Side of Young Adult Fiction varustettu keskustelu dystopisen nuortenkirjallisuuden noususta. Kysymys kuuluu: ”Why do bestselling young adult novels seem darker in theme now than in past years? What’s behind this dystopian trend, and why is there so much demand for it?” Ja monet kirjailijat ovat kirjoittaneet kerrassaan kiinnostavia vastauksia.

Erityisen hyvin asian muotoilee Paolo Bacigalupi (loistavan Ship Breakerin arvio täällä), jonka kirjojen tinkimätöntä poliittista viestiä arvostan, aloittaa ja lopettaa oman vastauksensa näin:

”I suspect that young adults crave stories of broken futures because they themselves are uneasily aware that their world is falling apart. – – Unfortunately, the truth of the world around us is changing, and so the literature is morphing to reflect it. Teens want to read something that isn’t a lie; we adults wish we could put our heads under the blankets and hide from the scary story we’re writing for our kids.”

Bingo, Paolo.

 

Kuva: Children’s Atheneum

Maailman viimeinen ihminen on yksinäinen

Normaali

Richard Matheson: I Am Legend

Gold Medal 1954

160s.

Tiedotan heti alkuun väärien mielikuvien välttämiseksi: Richard Mathesonin I Am Legend -klassikkoteoksella ei ole käytännössä mitään tekemistä samannimisen, Will Smithin tähdittämän leffan kanssa.

Molemmissa teoksissa päähenkilö, Richard Neville, on vuosia yksin viettänyt mies, mahdollisesti viimeinen ihminen maan päällä. Mutta siihen yhtäläisyydet sitten suunnilleen loppuvatkin.

Mathesonin kirjan Neville on tavallinen mies, jolta on yhtäkkiä viety kaikki. Kuolleet ovat nousseet haudoistaan ja elävätkin muuttuneet hirviöiksi. Neville itse on yhteiskunnan ja kenties koko maailman romauttaneelle sairaudelle immuuni, syystä jota voi vain arvailla. Yksinäiset päivänsä hän viettää laudoittamalla taloaan umpeen sekä tappamalla lähialueelta löytämiään vampyyreita niiden nukkuessa.

Öisin Neville linnoittautuu taloonsa, jota vampyyrit saapuvat piirittämään. Pihalla ne pilkkaavat häntä: naiset nostelevat helmojaan ja naapurin Cortman huutaa jatkuvasti houkutellakseen hänet ulos. Neville vastaa hukuttamalla surunsa viskiin, jota juo kunnes ei kuule enää mitään.

Toisin kuin elokuvassa, kirjan Nevillellä ei ole lainkaan tieteellistä taustaa. Siitä huolimatta hän ostaa mikroskoopin ja kirjoja, aloittaa testit ja kokeet ja alkaa ottaa asioista selvää. Selviytymisen avain on ympäröivän maailman ymmärtämisessä. Ja Neville alkaa ymmärtää: hän tajuaa vampirismin johtuvan viruksesta.

Mathesonin viesti on voimauttava: kuka tahansa voi oppia uutta, kuka tahansa voi ymmärtää.

Nevillen tiedekokeilut ja se, miten hän vähä vähältä purkaa vampyyrien myyttiä osiin, ovatkin kenties mielenkiintoisinta kirjassa. Lisäksi Matheson käsittelee nerokkaalla tavalla monia vampyyreihin liittyviä kliseitä, kuten valkosipulin ja ristien kauhua.

Neville on ymmällään: mikä ne aiheuttaa, jos vampirismi kerran johtuu viruksesta? Kun syyt lopulta selviävät, ilahduttavat Mathesonin ratkaisut omaperäisyydellään.

I Am Legend -elokuvassa ärsyttää eniten sen uskonnollisuus. Will Smithin Nevillestä kuoriutuu tarinan kuluessa jonkinlainen kristushahmo, ja jumalan suunnitelmasta sekä sen antamasta toivosta kohkataan mahdottomasti. Tämä on todella radikaali poikkeama kirjasta. Mathesonin Neville ei ole millään lailla uskonnollinen – miehen helvetillisessä maailmassa ei ole moiselle tilaa. Ja toivoakaan mies ei elättele, sillä sitä ei tietyssä vaiheessa enää yksinkertaisesti ole.

Lopulta I Am Legend ei ole kirja vampyyreista, vaan ihmisen yksinäisyydestä.

Toiminnan ystäville hitaasti ja jotenkin painavasti etenevä tarina ei varmasti sovi. Räiskinnän sijaan Matheson kirjoittaa lähes lamauttavasti toivottomuuden ja oman kohtalon hyväksymisestä sekä siitä, miten elää voi myös tavan vuoksi, ilman intohimoa tai sen suurempaa syytä.

Myös kirjan lopussa avautuva, teoksen nimen selittävä toiseuden teema antaa ajateltavaa. Me kauhistumme kaikkea vierasta, sellaista mitä emme ymmärrä. Vampyyrien kaltaiset olennot ovat meille mysteeri, myytti, legenda. Mutta miltä sama tilanne näyttää toisen osapuolen perspektiivistä? Matheson viesti on nykymaailmassakin tarpeellinen: hirviön määritelmä riippuu aina katsojasta.

I Am Legendia on tituleerattu ensimmäiseksi moderniksi vampyyrikirjaksi, ja titteli lienee ansaittu. Kirjan ilmestyessä 1950-luvulla hirviöiden lähestyminen tieteellisestä kulmasta ei todellakaan ollut vielä muodissa. Voinkin hyvin kuvitella teoksen olleen tuohon aikaan aika tajunnanräjäyttävää kamaa.

Ei siis ole ihme, että teos sai huhtikuussa The Horror Writers Associationin myöntämän Vuosisadan vampyyriromaani -palkinnon. Toivottavasti palkinto tuo Mathesonin tarinan yhä useampien ihmisten tietoisuuteen – ei tyhjänä Hollywood-pläjäyksenä, vaan maineensa ansaitsevana scifiklassikkona.

 

 

Alunperin julkaistu Voiman Fifi-sivustolla.

Sairauskertomuksia

Normaali

Kirjoittaessani Voima-lehden uusimpaan numeroon dystopista kirjallisuutta sekä sen suosiota ja suosion syitä käsittelevää juttua sain ilokseni sain haastatella sekä Jan Salmista että Emmi Itärantaa. He puhuivat muuttuvasta maailmasta viisaita ja kauniisti, kuten kirjailijoilta odottaakin.

Jutun voi lukea Fifistä, mutta postattakoon se nyt myös tänne, näin:

 

Sairauskertomuksia

Kevään esikoiskirjat ovat ehkä synkkiä, mutta niiden 
kirjoittajat uskovat parempaan maailmaan.

Dystopia on utopian vastakohta, antiutopia – synkkä kuvitelma tulevaisuudesta. Lajityypin tunnetuimpia edustajia lienevät kaikkien koululaistenkin läpikahlaamat George Orwellin 1984 sekä Aldous Huxleyn Uusi uljas maailma.

Viime vuosina dystopiat ovat karanneet koulujen lukulistoilta trendikkäiksi myyntimenestyksiksi. Etenkin Yhdysvalloissa erilaiset katastrofien jälkeisiin tai sortovallan alaisiin yhteiskuntiin sijoittuvat selviytymiskertomukset ovat vallanneet niin kirjamarkkinat kuin elokuvateatteritkin. Siellä kirjakaupoissa ei ole enää aikoihin mahtunut kääntymään tönäisemättä vähintäänkin yhtä synkkään tulevaisuuteen sijoittuvaa seikkailutrilogiaa.

Sama ilmiö näyttää olevan nyt rantautumassa Suomeenkin.

”Dystopioiden ilmaantuminen kirjallisuuskenttäämme kertonee yhteiskunnan kasvavasta pahoinvoinnista”, kevään esikoiskirjailija Jan Salminen analysoi. ”Dystopia on ennen kaikkea yhteiskunnan sairauskertomus.”

Dystopioiden aineksia ovat kirjoittamishetkellä ajankohtaiset aiheet ja vallitsevat olosuhteet. Näistä totuuden siemenistä kirjailija kasvattaa romaanin mittaisen kauhuskenaarion.

”Kirjoittaja rakentaa tekstistään vääristävän peilin, josta aikamme pelot näkyvät outoina mutta selkeinä kuvajaisina”, Salminen selittää.

Dystooppiset romaanit ovat aina olleet sitä suositumpia, mitä epävakaammilta ajat ovat tuntuneet. Toisen maailmansodan jälkeen lukeva yleisö suorastaan ahmi dystopioita, sillä niiden visiot heijastivat heidän senhetkisiä pelkojaan. Tuon aikakauden romaaneissa vilisee ydinsotia ja ydinkatastrofeja kaikissa kuviteltavissa olevissa muodoissaan. Myös erilaiset totalitaristiset hallinnot ja väkivaltaiset valtiokoneistot kukoistivat kirjojen sivuilla kommentoiden natsi-Saksaa ja Neuvostoliittoa.

Talouskriisin ja ilmastonmuutoksen poliittisesti epävakaassa maailmassa dystooppisen kirjallisuuden uusi nousu ei kummastuta. Nyt maailmanjärjestystä eivät enää uhkaa kommunistit vaan yhä useammin esimerkiksi öljyn loppuminen ja ympäristökatastrofit.

Ympäristötuhojen maailmassa liikkuu myös Emmi Itäranta, joka voitti Teemestarin kirja -romaanillaan kustannusosakeyhtiö Teoksen suuren fantasia- ja scifikirjoituskilpailun. Itäranta kertoo esikoisromaaninsa tapahtumien kehyksen, ekokatastrofista johtuvan makean veden pulan, liittyvän saumattomasti dystopioiden perinteeseen.

”Kaikkeen, mikä on elämälle välttämätöntä, liittyy mahdollisuus käyttää valtaa”, Itäranta muistuttaa. ”Ja vallan kuvaaminen kuuluu dystopioiden ydinaineksiin.”

Itäranta kertoo halunneensa herättää lukijansa ajattelemaan nykyhetkeä ja ottamaan vastuuta tulevaisuudesta.

”Uskon, että dystooppiset romaanit ovat pohjimmiltaan aina keskustelunavauksia ja pyrkimyksiä kohti muutosta.”

Jan Salmisen Äidinmaa on hyvä esimerkki dystopiasta, joka versoo ajankohtaisesta keskustelusta. Salminen ei tosin liioittele jo olemassa olevaa vaan kääntää asetelmat ylösalaisin: tulevaisuuden Suomesta on tullut Äidinmaa, naisten hallitsema yhteiskunta, jossa koiraiksi kutsutuilla miehillä on tuskin lainkaan arvoa. Naiset elävät heimoissa ja vain yhden rakastaminen, monoseksuaalisuus, on sairautta.

”Yhteiskunnan tapa suhtautua vähemmistöihinsä on selvimpiä merkkejä siitä, kuinka terve tai sairas yhteiskunta on”, Salminen sanoo.

Äidinmaan teemat ovat yhtä ajankohtaisia kuin Itärannan kauhukuvat ilmastonmuutoksesta ja ympäristökatastrofeista. Dystopia, joka ei perustu jo johonkin olemassa olevaan, ei pelota. Pelon pitää tulla lähelle, jotta se haastaisi lukijan.

”Dystopioita kirjoittavat useimmiten parantumattomat idealistit – juuri ne, jotka jääräpäisesti uskovat, että voivat fiktion keinoilla herättää lukijansa ajattelemaan ja sitä kautta ehkä jopa toimimaan”, arvelee Itäranta.

”Dystopia on jo määritelmällisesti yhteiskunnallisen kirjallisuuden muoto”, komppaa Salminen. Tulevaisuudesta kertoessaan kirjailija kirjoittaa nykyhetkestä. Salminen sanookin kirjansa kertovan ihmisistä, jotka koettavat elää elämäänsä ilman, että heitä sorretaan, piinataan, alistetaan ja pilkataan.

”Sellainen on vaikeaa valitettavan monelle suomalaiselle nytkin.”

Lyhyesti: Äidinmaa & Teemestarin kirja

Normaali

Jan Salminen: Äidinmaa

Tammi 2012

392 s.

Voiko väkivallan kitkeä pois yhteiskunnasta ja ihmisistä väkivallalla? Onko ihminen aina ihmiselle susi? Vartija Anna-Liisa ja palvelemaan koulutettu koiras Benjamin näkevät Äidinmaan eri puolet, ja kolmas kertoja on jossakin niiden välissä.

Esikoiskirjailija Jan Salminen on maailmanrakentajana perusteellinen. Äidinmaan synnystä saa tarkan kuvan, ja lukijalle tarjotaan myös monista heppoisemmista dystopioista puuttuvaa historiankirjoitusta sekä herkullisia yksityiskohtia. Kirjan kielikin on kekseliästä: monoseksuaalisuuden ja Kantaneiden muistopäivän kaltainen sanankäyttö riemastuttaa.

Kirjan loppu olisi hyötynyt tiivistämisestä, sillä suomalaiselle kirjallisuudelle tyypillinen maalaileva kertomus henkisestä hajoamisesta alkaa pian tylsistyttää. Myös eri kertojanääniin olisi kaivannut suurempia eroja, sillä ne ovat toisinaan sekoittua.

Kunnianhimoisesta romaanista ei suuria teemoja puutu: sukupuoli, seksuaalisuus, uskonto, väkivalta… Äidinmaa on mielenkiintoinen, provosointia pelkäämätön teos.

 

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Teos 2012

256 s.

Nuori Noria on tuleva teemestari, jonka kotona riittää aina vettä. Se on eriskummallista maailmassa, jossa puhdas vesi on lähes lopussa, vesirikollisuudesta teloitetaan ja lapset kuolevat janoonsa. Teemestariuteen liittyy salaisuuksia, jotka valkenevat Norialle vähitellen hänen jäädessään yksin niiden kanssa.

Salaisuuksia kätkee sisäänsä myös muovihauta, josta löytyy kertomus menneestä. Onko juomakelpoista vettä sittenkin lisää? Yritetäänkö se salata? Ja mitä univormujen vartioima pieni ihminen voisi mahdollisesti asialle tehdä?

Emmi Itärannan kieli on huolellista, tarkkaa ja juuri sopivaa. Runollisuus ja veteen liittyvät vertauskuvat rauhoittavat kirjan rytmiin kuin tarinassa keskeiseen teeseremoniaan. Jatkuvaa toimintaa kaipaaville kirja tuskin sopii: teeseremonian lailla se soljuu hitaasti, ja kaikilla liikkeillä on tarkoituksensa, pienilläkin. Sen aikana tulee vain katsoa ja kuulostella. Kiire ei saa olla.

 

Arviot ilmestyneet Voima-lehden numerossa 4/2012.