Sairauskertomuksia

Oletus

Kirjoittaessani Voima-lehden uusimpaan numeroon dystopista kirjallisuutta sekä sen suosiota ja suosion syitä käsittelevää juttua sain ilokseni sain haastatella sekä Jan Salmista että Emmi Itärantaa. He puhuivat muuttuvasta maailmasta viisaita ja kauniisti, kuten kirjailijoilta odottaakin.

Jutun voi lukea Fifistä, mutta postattakoon se nyt myös tänne, näin:

 

Sairauskertomuksia

Kevään esikoiskirjat ovat ehkä synkkiä, mutta niiden 
kirjoittajat uskovat parempaan maailmaan.

Dystopia on utopian vastakohta, antiutopia – synkkä kuvitelma tulevaisuudesta. Lajityypin tunnetuimpia edustajia lienevät kaikkien koululaistenkin läpikahlaamat George Orwellin 1984 sekä Aldous Huxleyn Uusi uljas maailma.

Viime vuosina dystopiat ovat karanneet koulujen lukulistoilta trendikkäiksi myyntimenestyksiksi. Etenkin Yhdysvalloissa erilaiset katastrofien jälkeisiin tai sortovallan alaisiin yhteiskuntiin sijoittuvat selviytymiskertomukset ovat vallanneet niin kirjamarkkinat kuin elokuvateatteritkin. Siellä kirjakaupoissa ei ole enää aikoihin mahtunut kääntymään tönäisemättä vähintäänkin yhtä synkkään tulevaisuuteen sijoittuvaa seikkailutrilogiaa.

Sama ilmiö näyttää olevan nyt rantautumassa Suomeenkin.

”Dystopioiden ilmaantuminen kirjallisuuskenttäämme kertonee yhteiskunnan kasvavasta pahoinvoinnista”, kevään esikoiskirjailija Jan Salminen analysoi. ”Dystopia on ennen kaikkea yhteiskunnan sairauskertomus.”

Dystopioiden aineksia ovat kirjoittamishetkellä ajankohtaiset aiheet ja vallitsevat olosuhteet. Näistä totuuden siemenistä kirjailija kasvattaa romaanin mittaisen kauhuskenaarion.

”Kirjoittaja rakentaa tekstistään vääristävän peilin, josta aikamme pelot näkyvät outoina mutta selkeinä kuvajaisina”, Salminen selittää.

Dystooppiset romaanit ovat aina olleet sitä suositumpia, mitä epävakaammilta ajat ovat tuntuneet. Toisen maailmansodan jälkeen lukeva yleisö suorastaan ahmi dystopioita, sillä niiden visiot heijastivat heidän senhetkisiä pelkojaan. Tuon aikakauden romaaneissa vilisee ydinsotia ja ydinkatastrofeja kaikissa kuviteltavissa olevissa muodoissaan. Myös erilaiset totalitaristiset hallinnot ja väkivaltaiset valtiokoneistot kukoistivat kirjojen sivuilla kommentoiden natsi-Saksaa ja Neuvostoliittoa.

Talouskriisin ja ilmastonmuutoksen poliittisesti epävakaassa maailmassa dystooppisen kirjallisuuden uusi nousu ei kummastuta. Nyt maailmanjärjestystä eivät enää uhkaa kommunistit vaan yhä useammin esimerkiksi öljyn loppuminen ja ympäristökatastrofit.

Ympäristötuhojen maailmassa liikkuu myös Emmi Itäranta, joka voitti Teemestarin kirja -romaanillaan kustannusosakeyhtiö Teoksen suuren fantasia- ja scifikirjoituskilpailun. Itäranta kertoo esikoisromaaninsa tapahtumien kehyksen, ekokatastrofista johtuvan makean veden pulan, liittyvän saumattomasti dystopioiden perinteeseen.

”Kaikkeen, mikä on elämälle välttämätöntä, liittyy mahdollisuus käyttää valtaa”, Itäranta muistuttaa. ”Ja vallan kuvaaminen kuuluu dystopioiden ydinaineksiin.”

Itäranta kertoo halunneensa herättää lukijansa ajattelemaan nykyhetkeä ja ottamaan vastuuta tulevaisuudesta.

”Uskon, että dystooppiset romaanit ovat pohjimmiltaan aina keskustelunavauksia ja pyrkimyksiä kohti muutosta.”

Jan Salmisen Äidinmaa on hyvä esimerkki dystopiasta, joka versoo ajankohtaisesta keskustelusta. Salminen ei tosin liioittele jo olemassa olevaa vaan kääntää asetelmat ylösalaisin: tulevaisuuden Suomesta on tullut Äidinmaa, naisten hallitsema yhteiskunta, jossa koiraiksi kutsutuilla miehillä on tuskin lainkaan arvoa. Naiset elävät heimoissa ja vain yhden rakastaminen, monoseksuaalisuus, on sairautta.

”Yhteiskunnan tapa suhtautua vähemmistöihinsä on selvimpiä merkkejä siitä, kuinka terve tai sairas yhteiskunta on”, Salminen sanoo.

Äidinmaan teemat ovat yhtä ajankohtaisia kuin Itärannan kauhukuvat ilmastonmuutoksesta ja ympäristökatastrofeista. Dystopia, joka ei perustu jo johonkin olemassa olevaan, ei pelota. Pelon pitää tulla lähelle, jotta se haastaisi lukijan.

”Dystopioita kirjoittavat useimmiten parantumattomat idealistit – juuri ne, jotka jääräpäisesti uskovat, että voivat fiktion keinoilla herättää lukijansa ajattelemaan ja sitä kautta ehkä jopa toimimaan”, arvelee Itäranta.

”Dystopia on jo määritelmällisesti yhteiskunnallisen kirjallisuuden muoto”, komppaa Salminen. Tulevaisuudesta kertoessaan kirjailija kirjoittaa nykyhetkestä. Salminen sanookin kirjansa kertovan ihmisistä, jotka koettavat elää elämäänsä ilman, että heitä sorretaan, piinataan, alistetaan ja pilkataan.

”Sellainen on vaikeaa valitettavan monelle suomalaiselle nytkin.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s