Monthly Archives: heinäkuu 2012

Cloud Atlas -kirjasta elokuva

Normaali

En ollut tiennytkään, että David Mitchellin Cloud Atlas-teosta filmataan parhaillaan. Leffan juuri valmistunut traileri on aika pahuksen eeppinen.

Ja koska tahdon mieluusti aina lukea kirjan ennen siihen perustuvan elokuvan katsomista, kipusi jo pitkään hyllyssä vuoroaan odottanut Cloud Atlas juuri lukulistani kärkeen. Vähän jännittää, että ymmärränkö moisesta miljoonan tarinan yhteenkiedotusta solmusta yhtikäs mitään… Mutta aion ainakin yrittää.

Pilvikartasto, täältä tullaan!

 

Mira Grant: Blackout

Normaali

Mira Grant: Blackout

Orbit 2012

659s.

Blackout on Mira Grantin Newsflesh-trilogian päätösosa, jonka juonesta ei voi kertoa juurimitään spoilaamatta täysin sarjan aiempia osia, Feediä ja Deadlinea. Normaalisti olen spoilereiden ylin ystävä ja rakastan tietää etukäteen mitä tulee tapahtumaan, mutta minunkin on tunnustettava, että näiden kirjojen kohdalla juonen referoiminen ei todellakaan kannata. Koko kolmeosainen tarina on varmasti parhaimmillaan sellaisena kuin minä sen luin: etukäteen mistään mitään tietämättä, jokaisesta käänteestä yllättäen.

Deadlinen tavoin Blackoutkaan ei ollut aivan yhtä tajunnanräjäyttävä kokemus kuin sarjan ensimmäinen osa Feed aikoinaan minulle oli. Mutta toisaalta, voiko sitä vaatiakaan: luin Feediä sydän kurkussa pamppaillen, hätinä hengittäen. Ei moiseen jokainen kirja pysty. Lisäksi reaktioni johtuni osittain siitä, että kirja oli jotakin aika uutta ja jännittävää – kertomus yhteiskunnasta, jossa zombeihin on sopeuduttu samalla tavalla kuin mihin tahansa muuhun suurkatastrofiin, oli lukuhetkellä minulle täysin uusi konsepti. Lisäksi monet kirjan aiheista ovat minulle tärkeitä ja siksi minusta loputtoman mielenkiintoisia: politiikka, yhteiskuntarakenteet ja se miten valtaapitävät tahtovat kansalaisensa peloissaan ja siten helpompina hallita, journalismin uudet muodot ja bloggaaminen… Jatko-osissa näitä kaikkia osasi jo odottaa, eivätkä ne siis voineet enää yllättää samalla tavalla huikean positiivisesti kuin ensimmäiseen osaan sukeltaessa.

Kaiken kaikkiaan Blackoutin voi todeta olevan kerrassaan kelpo kirja. Tiiliskivimäisestä koosta ja monista käänteistä huolimatta (tai juuri niiden takia) luin sen kiireellä ja ahmien. Kirja vastaa myös kaikkiin odotuksiin, joita ensimmäiset osat olivat luoneet: on vauhdikasta toimintaa, hullua tiedettä, ja jopa zombikarhu. Ykkösosasta tuttu presidentti Ryman ilmestyy jälleen näyttämölle, After The End Timesin jengi murtautuu jälleen CDC:hen, ja jälleen pelastutaan täpärästi… Tai sitten ei pelastuta. Tässäkin kirjassa on nimittäin ainakin meikäläisen kyynelkanavat valloilleen saanut kohtaus, jossa tuttu ja rakas hahmo kuolee. Grant vie kill your darlings -ilmaisun uudelle tasolle säälimättömyydellään.

Lukijoille tärkeiksi muodostuneiden hahmojen tappaminen tuntuu mielestäni usein vähän pakotetulta, laskelmoidulta yritykseltä tiristää lukijoista kyyneliä ja suuren draaman tuntua. Jostain syystä Grantin kirjoittamat kuolemat eivät kuitenkaan saa minussa aikaan samanlaista vastareaktiota. Taidan olla vähän kritiikitön, mutta jos näin on, syytän siitä sitä että kuolema korjasi tällä kertaa erään lempihahmoistani. Kriittinen lukija minussa ottaa taukoa sillä aikaa kun nyyhkytän ja niistän hihaan. Yhyy.

Kirjasarjan viimeisteleviltä osilta vaaditaan (tai ainakin minä vaadin) ennen kaikkea sitä, että kaikki langat sidotaan nätisti yhteen. Sen Grant tekee oikein kiitettävästi. Kirjan kaksi kertojaa saatetaan samaan aikaan ja paikkaan, ympyrä sulkeutuu, ja vaikka aivan täysin happy ever after -loppua emme saakaan, olin minä ainakin ihan tyytyväinen kirjan päätökseen. No okei, muutamassa kohdassa (kuten tuossa kahden kertojan tarinoiden vihdoin yhtyessä) olisin ehkä odottanut vähän enemmän, ja pitkään pedattu kohtaus tuntui vähän antikliimaksilta. Vaan silti, en valita. Olkoon mutuhuttua, mutta näin tämä nyt menee: päätän olla laput silmillä, koska yksinkertaisesti rakastan tätä sarjaa.

Take that, kirjallisuuskriitikot!

 

Viikon lipsahdus: The Night Circus (Yösirkus)

Normaali

Erin Morgenstern: The Night Circus (suom. Yösirkus)

Harvill Secker 2011

387s.

The Night Circus on siitä erityinen kirja, että sekä juoni että henkilöhahmot tuntuvat olevan siinä ikäänkuin sivuosassa. Kaiken huomion varastaa kirjan kieli: kuvailut ja niillä luotava taianomainen tunnelma. Siihen ikäänkuin uppoaa, ja kirjan luvut tuntuvat visuaalisilta välähdyksiltä salaperäiseen sirkukseen, enemmän tunnelmapalasilta kuin toiminnantäytteisiltä juonenkuljettajilta.

Mustavalkoisen ja mysteerisen Le Cirque des Rêves -sirkuksen itsensä lisäksi pääosissa ovat Celia ja Marco, kasvattilapsia kumpikin. Heitä molempia on lapsesta saakka valmennettu jonkinlaiseen maagiseen kisaan: Marcon kasvatti-isä lukitsee tämän vuosiksi lukemaan kirjoja, ja Celian isä ei epäröi jopa murtaa tyttäreltään luita pakottaessaa tämän harjoittelemaan taikakykyjään. Niin tärkeä on se kisa, johon osallistujat eivät tiedä siitä muuta kuin että heidän tulee se voittaa.

Celiasta tulee illusionisti sirkukseen. Marco taas on sirkuksessa mukana monella muulla tavalla, vaikkei aina fyysisesti. Ja sirkus, se käy pian selväksi, sirkus on heidän areenansa. Peli kuitenkin mutkistuu, kun nuoret rakastuvat. Ja miten yksi vedon seurauksena sirkukseen hiipivä viaton maalaispoika liittyy kaikkeen?

Suoraviivaisuuden suurena ystävänä olisin voinut etukäteen olettaa vihaavani tätä kirjaa. Jos joku olisi ennen kirjaan tarttumistani kuvaillut sitä kuten minä nyt, en välttämättä olisi tarttunut mokomaan ollenkaan. Tuhahtanut vain, että moni kakku päältä kaunis, ja jatkanut sitten matkaani jonkin vähän perinteisemmän kirjan pariin.

Todettakoon siis nyt, että onneksi, onneksi en tiennyt kirjasta juuri mitään etukäteen, eivätkä ennakkoluuloni ryövänneet minulta tätä lukukokemusta. Sillä jotenkin, kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti, The Night Circus onnistui kietomaan minut pauloihinsa niin etten olisi tahtonut tarinan päättyvän ollenkaan. Hitot siitä, että kaikki luvut tapahtuivat eri vuonna, ja minulla meni ikuisuus ennen kuin aloin vihdoin pysyä kärryillä siitä mikä aika milloinkin on kyseessä ja minkä ikäisiä päähenkilöt kullakin hetkellä! Annoin aikajanan seuraamiselle palttua ja keskityin sen sijaan vain nauttimaan sirkuksen tunnelmasta.

Sillä Yösirkus on kuin taide-elokuva, joka koostuu kauniista kohtauksista, jotka eivät tunnu täysin liittyvän toisiinsa. Tai jos liittyvätkin, niin sitten jollakin vähän mutkikkaalla tavalla. Ja lopulta kohtausten ja kuvien vyörytystä vain seuraa, vähän pökertyneenä, mutta tietäen todistavansa parhaillaan jotain uskomattoman kaunista.

 

Lue myös Nenä kirjassa -blogin loistava arvio kirjasta.

Kirjajuomat

Normaali

Huffington Post tiesi kertoa, että ovat sitten menneet ja kehittäneet loistavan pelin Twitterissä. Nimittäin #bookdrinks, eli kirjajuomat.

The Daiquiri of Anne Frank! James and the Giant Peach Schnapps! Lord of the Gins!

Tässä omat suosikkini:

Yritin kovasti pohtia samanlaisia väännöksiä suomalaisista kirjoista tai suomalaisista kirjojen nimistä. Sehän vasta sopisi, vähän viinaanmenevä kansakunta kun tämä on. Pää lyö kuitenkin tyhjää, enkä juuri nyt kyennyt kehittämään mitään kansalliseepoksesta väännettyä ”Kaljavala”-nimeä parempaa.

Olisiko jollakulla teistä enemmän mielikuvitusta?

 

 

Isomäki, Tolppanen, Kaakinen: Sarasvatin hiekkaa

Normaali

Risto Isomäki, Petri Tolppanen, Jussi Kaakinen: Sarasvatin hiekkaa

Tammi 2008

72s.

Risto Isomäen teokset ovat olleet jo pitkään lukulistallani, mutta jostain syystä en ole koskaan saanut tartuttua niistä yhteenkään. En, vaikka muutama on jo valmiiksi hyllyyn hankittuna. En, vaikka suunnilleen kaikki mitä ympäristöaktivisti-kirjailijan suusta kuulemani on käynyt järkeen ja sopinut hyvin yksiin omien ajatusteni kanssa. Osittain kyse lienee pienestä arkuudesta – entä jos se kaikki on minulle liian tieteellistä, entä jos en vain tajua mistä siinä on kysymys, äh nyt turhauttaa jo valmiiksi…

Kun sitten törmäsin kirjastossa sarjakuva-Finlandiankin voittaneeseen sarjakuvaversioon Sarasvatin hiekkaa-teoksesta, oli se tietysti napattava lainaan. Ehkä sarjakuva toimisi pehmeänä laskuna Isomäen maailmaan?

Tarinan lähtökohta on kiinnostava:

Viisitoista vuotta tästä hetkestä. Joukko tiedemiehiä tutkii eri puolilla maailmaa aiheita, joilla ei aluksi vaikuta olevan mitään tekemistä toistensa kanssa.

Intian länsirannikolta, kadonneen Sarasvati-joen suistosta löytyy mereen hautautunut muinainen kaupunki. Intialaiset tutkijat pyytävät venäläistä merentutkijaa Sergei Savelnikovia ja hänen futuristista sukellusalustaan auttamaan uponneen kaupungin tutkimuksissa. Sergein paikallinen kollega Amrita Desai paljastaa uskovansa kaupungin kuuluvan myyttiseen Atlantiksen valtakuntaan. Sukellukset Lomonosovilla paljastavat, että kaupungin rauniot ovat paikoin peittyneet ihmisen luihin, mikä viittaa äkilliseen kuolemaan.

Suomessa Kari Alanen testaa Itämeren jäällä uutta keksintöään, lunta tuottavaa tuulimyllyä.

Samaan aikaan Grönlannissa huimapäinen nuori tieteilijä Susan Cheng esittelee tutkimuksiaan journalisti Pierre Chamberlainille. He joutuvat äkilliseen vaaraan löytäessään mannerjäästä valtavan sulavesionkalon.

Tutkimuslinjat kohtaavat toisensa yllättävällä tavalla. Tutkijat ymmärtävät, että maapalloa uhkaa kaiken tuhoava tsunamikatastrofi ja vedenpaisumus.

(Lähde: sarasvatinhiekkaa.fi)

Rakastan sarjakuvaa muotona, mutta tämän teoksen kohdalla on valitettavasti arveltava, että tässä on taidettu haukata liian suuri pala purtavaksi ja sarjakuvaruutuihin mahdutettavaksi. Henkilöhahmoja on liikaa, ja he ovat mennä sekaisin. Puhekupliin tungettu tiede on niin tiivistettyä, että ainakin minun oli sitä hankala seurata ja todella ymmärtää. Kaiken kaikkiaan sarjakuvasta näkee, että pieneen tilaan on ollut pakko mahduttaa aivan valtava määrä materiaalia.

Se on sääli. On nimittäin hienoa, että kirjasta on tehty tällainen sovitus. Mutta tarinaan ei tässä mitassa ja muodossa pääse todella uppoamaan. Loppukohtaus, jonka arvelen romaanissa saavuttaneen suorastaan eeppiset mittakaavat, on parin kuvaruudun kerronnallaan jopa antiklimaattinen. Tulee iso aalto, laiva menee humps. Hyvästi, tuntemamme maailma. Ja sen pituinen se.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole dissata teosta: se ei nimittäin missään nimessä ole huono. Sen lukee suhteellisen nopeasti, ja kaiken kaikkiaan kyseessä on kelpo tuotos. Itsenäisenä teoksena se ei kuitenkaan tee valtavaa vaikutusta. Toisaalta erittäin suurena plussana voitaneen pitää sitä, että sarjakuvan lukeminen saa minut tahtomaan lukea myös Sarasvatin hiekkaa -romaanin, ja mahdollisimman pian sittenkin. Pehmeä lasku siis onnistui. Ja samantien taidan tosiaan tutustua Isomäen muihinkin kirjoihin. On meinaan sellainen fiilis, että näissä on ideaa.

Ja lopuksi mainittakoon vielä, että viimeiset sivut, joilla henkiinjääneet liikkuvat paikasta toiseen post-apokalyptisessa maailmassa, ovat kenties siisteintä pitkään aikaan. Täten lisättäköön maailmanloppuun varautumisen tarvelistalleni: yksi sukellusvene, kiitos.

 

Sarasvatin hiekkaa -sarjakuvan on arvioitu myös Kirjava kukko-blogissa.

Fuck me, Ray Bradbury

Normaali

Kesälomamoodissa aivotoiminta riittää hätinä lukemiseen, mutta luetuista kirjoista bloggaamiseen ei missään nimessä. Ajattelin kuitenkin jakaa kanssanne viikon hauskimman, kirjallisuuteen liittyvän musavideon. Nimittäin Nulla dies sine legendo-kirjablogista löytämäni, Ray Bradburya kunnioittavan biisin Fuck me, Ray Bradbury.

Steve called me up and said: ”Wanna hang out tonight?
We could see an indie film or just grab a bite.”
I said: ”Oh, Steve, you’re cute, but a movie’s not what I need.
No offence, but I’d rather stay home and read.

Neroutta. Silkkaa neroutta. Rachel Bloom, nainen tämän mestariteoksen takana, on selittänyt viehätystään Bradburyyn näin:

The No. 1 thing I am earnestly attracted to is intelligence. Writers are thus the pinnacle of intelligence. While actors are great and awesome, writers literally create new worlds from scratch. What is sexier than that? Personally, I don’t know why every last person out there isn’t dating a writer.

Juuri näin!

Ja ihan siltä varalta, että luulitte ettei juttu voi muuttua enää paremmaksi – ilmeisesti Ray Bradbury myös näki videon ja piti siitä.