Mira Grant: Blackout

Oletus

Mira Grant: Blackout

Orbit 2012

659s.

Blackout on Mira Grantin Newsflesh-trilogian päätösosa, jonka juonesta ei voi kertoa juurimitään spoilaamatta täysin sarjan aiempia osia, Feediä ja Deadlinea. Normaalisti olen spoilereiden ylin ystävä ja rakastan tietää etukäteen mitä tulee tapahtumaan, mutta minunkin on tunnustettava, että näiden kirjojen kohdalla juonen referoiminen ei todellakaan kannata. Koko kolmeosainen tarina on varmasti parhaimmillaan sellaisena kuin minä sen luin: etukäteen mistään mitään tietämättä, jokaisesta käänteestä yllättäen.

Deadlinen tavoin Blackoutkaan ei ollut aivan yhtä tajunnanräjäyttävä kokemus kuin sarjan ensimmäinen osa Feed aikoinaan minulle oli. Mutta toisaalta, voiko sitä vaatiakaan: luin Feediä sydän kurkussa pamppaillen, hätinä hengittäen. Ei moiseen jokainen kirja pysty. Lisäksi reaktioni johtuni osittain siitä, että kirja oli jotakin aika uutta ja jännittävää – kertomus yhteiskunnasta, jossa zombeihin on sopeuduttu samalla tavalla kuin mihin tahansa muuhun suurkatastrofiin, oli lukuhetkellä minulle täysin uusi konsepti. Lisäksi monet kirjan aiheista ovat minulle tärkeitä ja siksi minusta loputtoman mielenkiintoisia: politiikka, yhteiskuntarakenteet ja se miten valtaapitävät tahtovat kansalaisensa peloissaan ja siten helpompina hallita, journalismin uudet muodot ja bloggaaminen… Jatko-osissa näitä kaikkia osasi jo odottaa, eivätkä ne siis voineet enää yllättää samalla tavalla huikean positiivisesti kuin ensimmäiseen osaan sukeltaessa.

Kaiken kaikkiaan Blackoutin voi todeta olevan kerrassaan kelpo kirja. Tiiliskivimäisestä koosta ja monista käänteistä huolimatta (tai juuri niiden takia) luin sen kiireellä ja ahmien. Kirja vastaa myös kaikkiin odotuksiin, joita ensimmäiset osat olivat luoneet: on vauhdikasta toimintaa, hullua tiedettä, ja jopa zombikarhu. Ykkösosasta tuttu presidentti Ryman ilmestyy jälleen näyttämölle, After The End Timesin jengi murtautuu jälleen CDC:hen, ja jälleen pelastutaan täpärästi… Tai sitten ei pelastuta. Tässäkin kirjassa on nimittäin ainakin meikäläisen kyynelkanavat valloilleen saanut kohtaus, jossa tuttu ja rakas hahmo kuolee. Grant vie kill your darlings -ilmaisun uudelle tasolle säälimättömyydellään.

Lukijoille tärkeiksi muodostuneiden hahmojen tappaminen tuntuu mielestäni usein vähän pakotetulta, laskelmoidulta yritykseltä tiristää lukijoista kyyneliä ja suuren draaman tuntua. Jostain syystä Grantin kirjoittamat kuolemat eivät kuitenkaan saa minussa aikaan samanlaista vastareaktiota. Taidan olla vähän kritiikitön, mutta jos näin on, syytän siitä sitä että kuolema korjasi tällä kertaa erään lempihahmoistani. Kriittinen lukija minussa ottaa taukoa sillä aikaa kun nyyhkytän ja niistän hihaan. Yhyy.

Kirjasarjan viimeisteleviltä osilta vaaditaan (tai ainakin minä vaadin) ennen kaikkea sitä, että kaikki langat sidotaan nätisti yhteen. Sen Grant tekee oikein kiitettävästi. Kirjan kaksi kertojaa saatetaan samaan aikaan ja paikkaan, ympyrä sulkeutuu, ja vaikka aivan täysin happy ever after -loppua emme saakaan, olin minä ainakin ihan tyytyväinen kirjan päätökseen. No okei, muutamassa kohdassa (kuten tuossa kahden kertojan tarinoiden vihdoin yhtyessä) olisin ehkä odottanut vähän enemmän, ja pitkään pedattu kohtaus tuntui vähän antikliimaksilta. Vaan silti, en valita. Olkoon mutuhuttua, mutta näin tämä nyt menee: päätän olla laput silmillä, koska yksinkertaisesti rakastan tätä sarjaa.

Take that, kirjallisuuskriitikot!

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s