Monthly Archives: syyskuu 2012

Markku Rönkkö: Metsänpoika

Normaali

Sankar’ jylhän kuusiston

Metsänpoika imaisee maailmaansa välittömästi. Viimeinen metsänvartija herää aarniometsässä koneiden kuminaan. Hän ottaa puunmurhaajat kiväärinsä tähtäimeen, ja kun Metsänvartijan poika sitten palaa metsästysmatkalta kotiin, löytää hän isänsä ristiinnaulittuna ainoaan pystyyn jätettyyn petäjään.

Tästä alkaa Metsänpojan pitkä matka kohti yhteiskuntaa, niin kutsuttua sivistystä, etsimään niitä, jotka murhasivat isän sekä metsän. Apuna pojalla on vain raiskattuun maahan unohtunut tulitikkuaski logoineen sekä Metsänvartijan päiväkirja. Päiväkirja kerii auki tarinaa siitä, miten metsäyhtiöpampun jälkeläinen päätyi suoran toiminnan ja muukalaislegioonan kautta asumattomille alueille, elämään mahdollisimman luonnonmukaista elämää maahamme jätetyn luonnon rippeisiin.

– –

Markku Rönkön Metsänpojan (LIKE 2012) arvio Fifissä, kurkatkaapa koko teksti sieltä!

Mainokset

Doomsday Preppers -dokumenttisarja

Normaali

Olen tainnut elää tynnyrissä viime kuukaudet. Mikään muu ei nimittäin selitä sitä, etten tiennyt National Geographicin jatkaneen ihastelemaani Doomsday Preppers -dokkaria kokonaisella sarjalla samanlaista tavaraa.

Kiitos, NG – pelastitte juuri sateiset ja synkät syysiltani. Saatatte pikkuisen ruokkia paranoiaani, mutta ei se mitään. Bug-out bag valmiiksi ja sitten kaukosäädin kädessä seuraamaan vielä minuakin sekopäistempien tyyppien valmistautumista lähestyvään maailmanloppuun. Tästä se lähtee…
 

 

Alden Bll: The Reapers Are the Angels

Normaali

Alden Bell: The Reapers Are the Angels

Holt Paperbacks 2010

240s.

Temple on teinityttö joka matkustaa runnellussa maailmassa. Elävät kuolleet ovat hallinneet maata yli kaksikymmentä vuotta eikä Temple muista aikaa ennen niitä. Ihmisiä on yhä, he matkustavat pienissä joukoissa tai asuttavat  vanhoja pilvenpiirtäjiä, mutta Temple kulkee yksin. Hän karttaa muita menneisyytensä tapahtumien vuoksi – tapahtumien, joita vähitellen avataan, ja joilla on jotakin tekemistä sen kanssa miksi Temple toisinaan saa väkivaltaisia, valkoisen raivon salamakohtauksia.

Yksinäinen elämä muuttuu hetkellisesti Templen löytäessä hiljaisen, jälkeenjääneen miehen, joka kantaa kuollutta isoäitiään sylissään ja koettaa paeta alati kasvavaa zombien laumaa. Temple pelastaa miehen ja löytää tämän taskusta lapun jossa pyydetään viemään mies Teksasiin sukulaisten luokse. Niinpä Temple muuttaa suunnitelmiaan ja lähtee syvään etelään. Samanaikaisesti hänen perässään on mies nimeltä Moses, mies jonka velvollisuutena on tappaa Temple. Välillä tuntuu siltä ettei Moses tahtoisi. Mutta jotkus asiat vain menevät niin eikä sille voi mitään, on asioita jotka pitää tehdä. Niiden seurauksia jäämme kantamaan syntiemme seassa, mutta kenellä meistä ei olisi velvollisuuksia.

Templen ja Moseksen suhteesta tuleekin kirjan erikoinen kantava voima. Tapa jolla he kiertävät toisiaan ja lyhyiden kohtaamistensa aikana keskustelevat heitä molempia vaivaavista suurista kysymyksistä… Kyseessä on ehdottomasti yksi mielenkiintoisimpia suhteita joihin muistan kirjallisuudessa hetkeen törmänneeni. Etenkin nuortenkirjallisuudessa, zombikirjallisuudesta puhumattakaan, tällainen yksioikoisuuden puute ja sen sijaan syvyys, mutkikkuus ja vivahteikkuus on todella harvinaista. Templen ja Moseksen yhteys tuo mieleen entisaikojen metsästäjän ja metsästettävän eläimen – heidän välillään on tietty kunnioitus, huolimatta siitä (tai ehkä juuri siksi) että he tietävät etteivät voi kumpikin elää.

Jostakin syystä The Reapers Are the Angels toi mieleeni rakastamani The Roadin. Teosten tunnelmissa ja teemoissa on paljon yhteistä: synti, usko, pelastus… Itse en ole millään tavalla hengellinen ihminen, uskonnollisesta puhumattakaan, mutta molemmissa kirjoissa hengellisyys ilmenee ja sitä pohditaan mielestäni äärettömän kauniilla tavalla. Teksteissä on teknisestikin paljon samaa: McCarthyn lailla myös Bell on hylännyt vuoropuheluviivat ja lainausmerkit kokonaan. Se sopii yllättävän hyvin kirjan tyyliin, jossa toteavuus ja yksinkertaisuus yhdistyvät kauniiseen ja todella omalaatuiseen lyyrisyyteen.

Juuri muuta en tästä teoksesta osaa sanoa. Kyseessä on yksi niistä kirjoista jotka vain laskee käsistään, huokaa vähän, ja sitten jää miettimään. Eikä oikein tiedä itsekään, että mitä miettii.

Esiosan ansaitsevat kirjat

Normaali

Kskittymiskykyni on ollut viime aikoina aika hukassa, ja niinpä lukeminen on jäänyt säälittävän vähälle. Onneksi aina voi puhua aiheen vierestä, ja kaikkea kivaa kirjoihin liittyvää on netti pullollaan. Esimerkiksi tänään törmäsin Flavorwiren listaan kymmenestä romaanista, jotka ansaitsisivat esiosan. (Ja esiosahan on siis jotenkin hölmöltä kuulostava suomennos sanalle prequel. Piti ihan tarkastaa useammasta lähteestä, että voiko tuo olla totta. Ja näemmä on. Hmm.)

Hauska lista riemastutti minua erityisesti siksi, että perinteisten klassikkoteosten lisäksi sille oli päässyt peräti kolme dystopiaa. Sattumoisin kaikki kolme ovat myös meikäläisen dystopiasuosikkien listalla, ja peräti aivan sen kärkipäässä: Cormac McCarthyn raastava The Road, Lois Lowryn loistava nuortenkirja The Giver, sekä Aldous Huxleyn klassikko Brave New World.

Viimeksimainittua perustellaan näin:

”Though Huxley plunges us into the future, we’d be interested in a prequel somewhere between here and there — if only so we can know what to look out for.”

Minä siihen: WORD. Parhaat dystopiat voi mielestäni lukea varoituksen sanoina, kirjailijoiden piirtäminä kuvitteellisina mutta tosipohjaisina karttoina siitä mitä saataa tapahtua ja millaiseen karikkoon ihmiskunnan paatti kosahtaa.

 

Mille kirjalle te tahtoisitte esiosan?

 

Kuvat: Flavorwire

Kirjahylly koristeena

Normaali

Naapurit saattoivat tänään säpsähtää kun avoimen ikkunani kautta kajahti naapurikaupunkiin asti kuuluva kiljaisu: MÄ HALUUUUN! Vähän vonkuvan äänen tuottaja ei suinkaan ollut suklaata vinkuva sukulaislapsi, vaan (hävettää ihan tunnustaa) minä itse. Ja syynä siihen oli netissä näkemäni ihanuus.

Nimittäin tämä:

Tässähän lipsahdetaan jo melkein sisustusbloggaamisen puolelle, mutta menkööt. (Veikkaan etten ole ainoa kirjatoukka, joka on kyseisiin rakkaisiin esineisiin niin hulluna että näkisi niitä mielellään kaikkialla. Ja hyvä niin, sillä kaikkiallahan niitä onkin: kirjapinoja hyllyissä, kirjapinoja lattialla, kirjapinoja jokaisella mahdollisella vaakatasolla, kirjapinoja jotka toimivat vaakatasoina joille asettaa lisää kirjapinoja… No, tajusitte varmaan.) Decoistin 20 Bookshelf Decorating Ideas -jutun kuvassa näkyvä seinä on nimittäin tapettia. Kyllä, siis juuri tuo värijärjestykseen aseteltu upea kirjahylly. Tapettia.

Toistetaan: MÄ HALUUUUN!

Viikon lipsahdus: Random Family (suom. Vapauden vangit – kotipaikka Bronx)

Normaali

Adrian Nicole LeBlanc: Random Family – Love, Drugs, Trouble, and Coming of Age in the Bronx

Scribner 2003

416s.

Tämä tässä on raskas kirja. Ei ainoastaan fyysiseltä kooltaan (kyseessä on meinaan varsinainen tiiliskivi – suurikokoisessa, suomenkielisessä painoksessa on peräti 539 sivua), vaan myös ja erityisesti sisällöltään. Toisinaan tarina tuntuu niin vastoinkäymisistä painavalta ettei sitä ole jaksaa taivaltaa eteenpäin. Ajatuskin kertomuksen henkilöhahmojen elämästä kauhistuttaa, väsyttää, vituttaa ja itkettää. Etenkin kun koko ajan jossakin takaraivossa tykyttää tieto siitä, etteivät nämä henkilöt ole keksittyjä eivätkä tapahtumat fiktiota. Tämä kaikki on totta. Joku elää tämän kaiken oikeasti. Se on vaikea ajatus.

Random Family on kertomus Bronxista ja sen ihmisistä, ja etenkin neljästä heistä. Kaunis Jessica haaveilee paremmasta elämästä, poissa getosta jossa koko perhe asuu pienessä asunnossa eikä raha koskaan riitä. Haave makeasta elämästä toteutuu, ainakin hetkeksi, kun Jessica tutustuu komeaan ja rikkaaseen huumediileri Boy Georgeen. Jessican pikkuveli Cesar puolestaan elää nopeaa elämää ja oppii jo varhaisteininä Bronxin miesten tavoille, kantamaan asetta, ryöstämään ja rötöstelemään. Cesarin lahkeen liepeessä roikkuu Coco, kiltti ja perhekeskeinen Coco, jonka tulevaisuudessa häämöttää se perinteinen tie: monta lasta monelta eri isältä, ruokakupongit ja virastot, vankilavierailut vuosien ajan… Eikä tunnelin päässä minkäänlaista valoa.

Toimittaja Adrian Nicole LeBlanc käytti kirjan henkilöiden seuraamiseen ja heidän kanssaan elämiseen yli kymmenen vuotta, ja se näkyy. Neljä päähenkilöä perheineen, läheisineen, lukuisine ystävineen ja sukulaisineen ja vaihtuvine seurustelukumppaneineen tulevat tutuiksi. Naiset saavat lapsia lasten perään, ensimmäisensä ollessaan vielä lapsia itsekin. Pojat istuvat vuosia vankilassa ja kasvavat siellä miehiksi – millaisiksi, siitä ei aina ole varmuutta. Heistä kaikista piirtyy kuva, heidän elämästään, ja LeBlanc kertoo sitä kuten romaania.

Helsingin Sanomat kutsuikin kirjaa dokumenttiromaaniksi. Erona kaunokirjallisuuteen on kuitenkin se, ettei tässä tarinassa ole selkeää draaman kaarta eikä etenkään onnellista loppua. Romaanissa kaikki kääntyisi loppujen lopuksi hyväksi, mutta todellisuudessa niin käy vain harvoin. Hetkittäiset onnenkantamoisetkin jäävät sellaisiksi, vain hetkittäisiksi: kun tuuri tuo tielle vaikkapa suuren summan rahaa, kuluu se Bronxissa pian huumeisiin, merkkivaatteisiin, hetken kestävään leveään elämään. Vaan ei Jessicaa perheineen siitä oikein voi syyttääkään – tämä hekti, just nyt, on kaikki mitä heillä on. Huomista on vaikea suunnitella, jos se tuntuu liian raskaalta ajatellakin. Tai jos tietää, ettei sitä välttämättä tule – monet kuolevat huumeisiin, jengisotiin, joskus vain satunnaiseen väkivaltaan. Ja sitten vankila korjaa loput.

Lukukokemuksena Random Family ei ole millään tavalla helppo (erityisen vaikeaa oli lukea lapsista, jotka kasvavat aikuisten ja synkän todellisuuden jaloissa, jääden usein täysin vaille huomiota), mutta liialta synkkyydeltä sen pelastaa kirjassa kuvattujen ihmisten valtava elämänhalu ja pohjimmiltaan positiivinen asenne. Heihin eläytyy ja heille toivoo parasta. Samalla vähän moittii itseään omista valituksistaan ja murheistaan, jotka alkavat näyttää naurettavan pieniltä. Random Family on kirja, jota lukiessa miettii: tämä on tärkeä tarina. Kaikkien pitäisi lukea tämä.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Normaali

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Johnny Kniga 2012

268s.

Saamelaisseparatisteille riitti nyt. Maaseutu on autioitunut entisestään ja pohjoisen asukit tahdotaan pitää siellä missä he ovat – olkoonkin, ettei siellä ole mitään. Pääkaupunkilaisoikeuksia ei myönnetä, Helsingin herrat ovat kupanneet Lapin tyhjiin. Sushirajan takana kytee viha, ja kun se viha leimahtaa täyteen liekkiin, avittavat sitä kamikazemoottorikelkkailijoiden joukot. Pohjois-Suomi julistautuu itsenäiseksi, ja syntyy sisällissota.

Terveiset Kutturasta imaisee sisäänsä hitaasti – ehkä siksi, ettei yksikään sen henkilöistä ole nousta pääosaan, eikä etenkään alussa esiteltävää etelän väkeä ole helppo sympata. Vähän säälittävä alikessu Jesse Purola toivoisi sodan olevan sankarillista kuten Tuntemattomassa sotilaassa tai edes Taistelutovereissa. Mutta ajat ovat muuttuneet, ja miehet samoin. Eikä Purolassa itsessäänkään ole oikein Koskelan vikaa. Etelän ja Pohjoisen välissä tasapainotteleva toimittaja Aino Riski taas on henkilönä lähes vailla tarttumapintaa, ja näkee erikoisessa tilanteessa ainoastaan mahdollisuuden kiipiä tiensä määräaikaisuuksista vihdoin vakipaikalle maan suurimpiin lehtiin.

Tarina alkaa toden teolla pohjoiseen päästessä. Liukaspuheinen kapinakomentaja Oula on vähän suuruudenhullu kuten sotajohtajat kai aina. Mies on perheineen kärsinyt etelän ikeen alla ja manipuloi nyt sekä joukkojaan että mediaa, tavoitteena tehdä sorrosta loppu – ja siinä sivussa Lapista Suomen Nevada. Myös värikkäistä hahmoista hupaisin löytyy Lapista, Oulan oikealta puolelta: huppari polvissa moottorikelkkaa vinguttava Lapin gangsta Morottaja, jolle jengiväkivallan ja gangstaräpin koti Compton on suoraan verrannollinen Kutturaan.

Morottajan ajatuksia kartoittaessa Heikkisen lauseet ovat täydellisiä ja jokainen laini naurattaa. Pohjoinen on tapettu viemällä työpaikat ja palvelut, mutta Morottaja löytää lohtua levyltä. “Satojentuhansien ihmisen tulevaisuus tuhottiin. Eikä kukaan välitä. Paitsi Ice Cube.” Kirjan kieli on kauttaaltaan hienoa ja jotenkin tehokasta. Kuten pohjoisen armeija joka etenee etelään ja jyrää alleen. “Rynnäkkökivääri louskutti terveiset kehitysalueelta.” Pohjoisen puheessa kuuluu aidon runollinen nuotti, josta arvaa Heikkisen olevan pottu itsekin, siis pohjoisesta kotoisin.

Heikkinen on kutsunut romaaniaan aluepoliittiseksi kostofantasiaksi, eikä tarina citykaneiksi kutsuttavia kaupunkilaislapsia helpolla päästäkään. Kirjailija heittelee pieniä piikkejä sinne tänne ja hilpeitä yksityiskohtia riittää. Erityisen selvää tehdään ajatuksesta nykynuorista tosipaikan edessä. Ostareilla ja internetissä kasvaneita sotamiehiä kiinnostaa lähinnä iPodien luuttaaminen hylätystä Mustasta Pörssistä. Ei menny niinku Tuntemattomassa.

Terveiset Kutturasta onkin samanaikaisesti sekä hilpeä että surullinen kirja. Sen hahmot ovat karikatyyrimäisiä kaikki: kaupunkilaiset järjestään täysin kädettömiä, pohjoisen pojat taas poronmaitoa ja puolukkapontikkaa kittaavia. Mutta hupailun taustalla on selvästi aito huoli siitä, mitä Suomessa sen sushirajan takana tapahtuu. Valtavia alueita liitetään yhteen, pienet kielet kuolevat, Nuorgamista on lähimpään synnytyssairaalaan matkaa viisisataa kilometriä. Oulalla kumppaneineen on syytäkin sisuuntua.

Sisällissotaa ei ehkä todellisuudessa tarvitse pelätä huomenna alkavaksi, mutta dystopisen sotaromaanin pohjalla vaikuttavat tunteet lienevät täysin tosia. Ainakin Heikkinen kertoo niistä sillä tavalla, ettei lukija epäile hetkeäkään. Kutturan luettua se tuntuu melkein väistämättömältä: Jos meno jatkuu nykyisenkaltaisena, menee pohjoisessa pian kuksa nurin.

 

Kutturaan ovat tutustuneet myös Raija Taikakirjaimista, Tarinautti Elma Ilona sekä Unni lukee.

 

 

Julkaistu alunperin Fifissä syyskuussa 2012.

Blogitunnustus!

Normaali

Ilokseni minulle ilmoitettiin, että sain Post It -blogitunnustuksen sekä Yöpöydän kirjojen Nafisalta että Puolisilmän Johnnyltä.  Suurkiitokset heille!

Hassua miten iloiseksi yksi pieni .jpg ja pieni pätkä tekstiä voivatkaan ihmisen tehdä. Riemua jakaakseni pläjäytän palkinnon eteenpäin näille seuraamilleni blogeille:

Sivukirjasto

Tuntemattomiin maailmoihin

Booklovin’

Kirjakko

Kolmas linja

Koska olen surkea kommentoimaan muiden kirjoituksia, puolet yllämainituista blogisteista tuskin edes tietää minun seuraavan tekstejään. Vaan nytpä tietävät – samoin kuin sen, että vähistä kommenteistani huolimatta luen ja arvostan heidän tuotoksiaan.

Ja tunnustuksen säännöthän menivät näin:

  1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
  2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
  3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
  4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Eikä sitten muuta kuin lappuja jakoon ja iloa eteenpäin!