Alden Bll: The Reapers Are the Angels

Oletus

Alden Bell: The Reapers Are the Angels

Holt Paperbacks 2010

240s.

Temple on teinityttö joka matkustaa runnellussa maailmassa. Elävät kuolleet ovat hallinneet maata yli kaksikymmentä vuotta eikä Temple muista aikaa ennen niitä. Ihmisiä on yhä, he matkustavat pienissä joukoissa tai asuttavat  vanhoja pilvenpiirtäjiä, mutta Temple kulkee yksin. Hän karttaa muita menneisyytensä tapahtumien vuoksi – tapahtumien, joita vähitellen avataan, ja joilla on jotakin tekemistä sen kanssa miksi Temple toisinaan saa väkivaltaisia, valkoisen raivon salamakohtauksia.

Yksinäinen elämä muuttuu hetkellisesti Templen löytäessä hiljaisen, jälkeenjääneen miehen, joka kantaa kuollutta isoäitiään sylissään ja koettaa paeta alati kasvavaa zombien laumaa. Temple pelastaa miehen ja löytää tämän taskusta lapun jossa pyydetään viemään mies Teksasiin sukulaisten luokse. Niinpä Temple muuttaa suunnitelmiaan ja lähtee syvään etelään. Samanaikaisesti hänen perässään on mies nimeltä Moses, mies jonka velvollisuutena on tappaa Temple. Välillä tuntuu siltä ettei Moses tahtoisi. Mutta jotkus asiat vain menevät niin eikä sille voi mitään, on asioita jotka pitää tehdä. Niiden seurauksia jäämme kantamaan syntiemme seassa, mutta kenellä meistä ei olisi velvollisuuksia.

Templen ja Moseksen suhteesta tuleekin kirjan erikoinen kantava voima. Tapa jolla he kiertävät toisiaan ja lyhyiden kohtaamistensa aikana keskustelevat heitä molempia vaivaavista suurista kysymyksistä… Kyseessä on ehdottomasti yksi mielenkiintoisimpia suhteita joihin muistan kirjallisuudessa hetkeen törmänneeni. Etenkin nuortenkirjallisuudessa, zombikirjallisuudesta puhumattakaan, tällainen yksioikoisuuden puute ja sen sijaan syvyys, mutkikkuus ja vivahteikkuus on todella harvinaista. Templen ja Moseksen yhteys tuo mieleen entisaikojen metsästäjän ja metsästettävän eläimen – heidän välillään on tietty kunnioitus, huolimatta siitä (tai ehkä juuri siksi) että he tietävät etteivät voi kumpikin elää.

Jostakin syystä The Reapers Are the Angels toi mieleeni rakastamani The Roadin. Teosten tunnelmissa ja teemoissa on paljon yhteistä: synti, usko, pelastus… Itse en ole millään tavalla hengellinen ihminen, uskonnollisesta puhumattakaan, mutta molemmissa kirjoissa hengellisyys ilmenee ja sitä pohditaan mielestäni äärettömän kauniilla tavalla. Teksteissä on teknisestikin paljon samaa: McCarthyn lailla myös Bell on hylännyt vuoropuheluviivat ja lainausmerkit kokonaan. Se sopii yllättävän hyvin kirjan tyyliin, jossa toteavuus ja yksinkertaisuus yhdistyvät kauniiseen ja todella omalaatuiseen lyyrisyyteen.

Juuri muuta en tästä teoksesta osaa sanoa. Kyseessä on yksi niistä kirjoista jotka vain laskee käsistään, huokaa vähän, ja sitten jää miettimään. Eikä oikein tiedä itsekään, että mitä miettii.

2 responses »

  1. Juu, nuortenkirjaksi tämä kai määritellään. Mielestäni kyseessä oli kuitenkin siitä hieno nuortenkirja, että teoksen lukee mielellään minkä ikäinen tahansa, ja että kaikki voivat saada siitä jotakin irti.

    Jäinkin miettimään sitä miten nuortenkirjat tuntuvat nykyään tarkoittavan automaattisesti jonkinlaista rakkaushöttöä ja erityisesti naurettavia kolmiodraamoja. Mistäköhän sekin johtuu. Ainakin mielikuvissani nuortenkirjat käsittelivät ennen useampia erilaisia aiheita, ja usein tällaisia suurempia ja syvällisempiäkin.

    …Vai kaipaankohan vain takaisin jonkinlaiseen kuvitteelliseen entisaikaan, jota ei koskaan todellisuudessa ollut olemassakaan?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s