Monthly Archives: marraskuu 2012

Emmi Itärannalle sopimus HarperCollinsin kanssa

Normaali

Aikamoisella uutisella alkoi tämä aamu: sähköpostiini läjähtänyt lehtistötiedote kertoi kiitetyn Teemestarin kirjan kirjoittaneen Emmi Itärannan solmineen kustannussopimuksen HarperCollinsin kanssa. Teemestarin kirja tullaan siis julkaisemaan sekä Iso-Britanniassa, Yhdysvalloissa että Australiassa.

Tiedotteessa lainattiin vielä HarperCollinsin kustannusjohtaja Emma Coodea, joka hehkuttaa Itärantaa ja kirjaa näin suurin sanoin:

”On erittäin harvinaista, että saan luettavakseni näin vahvan ja voimallisen esikoisteoksen kuin Teemestarin kirja (Memory of Water). Emmin romaania oli mahdotonta laskea käsistään. Kirjailija on selvästikin lahjakkuus ja hänellä on loistava tulevaisuus edessään. Olen riemuissani, että julkaisuohjelmani HarperCollins/Voyager on Emmin kustantaja matkalla tähteyteen. Hänen teoksensa täydentää loistavasti kustannuslistamme kaunokirjallista valikoimaa, jossa julkaisemme kirjailijoita kuten Brian Aldiss, J. G. Ballard ja Ray Bradbury.  Teemestarin kirjalla on mahdollisuuksia tavoittaa lukijoita laajasti ja nousta klassikoksi.”

Loistouutinen siis! Haastatellessani Itärantaa keväällä dystopioista ja niiden poliittisuudesta (Sairauskertomuksia -juttu löytyy Fifistä), sanoi tämä uskovansa että ”dystooppiset romaanit ovat pohjimmiltaan aina keskustelunavauksia ja pyrkimyksiä kohti muutosta.” Tämä keskustelunavaus näyttää todella saaneen siivet. Onnittelut kirjailijalle!

Fifissä tänään: The Walking Dead

Normaali

Älä lue aamukahvin kanssa

Zombit ovat juuri nyt muodissa, ja hyvä niin: ilman zombitrendiä en olisi ehkä koskaan törmännyt nykyään televisiosarjanakin tunnettuun The Walking Dead -sarjakuvaan. Pitkään kulttimainetta nauttinut sarjakuva seuraa pikkukaupungin poliisi Rick Grimesia, jolla ei ole helppoa: jo ensimmäisellä sivulla mies saa luodista. Kun Rick sitten herää koomasta tyhjässä sairaalassa ja lähtee etsimään perhettään autioituneesta pikkukaupungista, hänelle käy pian ilmi, että maailma on muuttunut peruuttamattomalla tavalla.

 

The Walking Dead-sarjakuvan arvio tänään Fifissä.

Kirpputorilla käynti kannattaa

Normaali

Paikallinen kirpputori tarjosi minulle tänään Blueprints of the Afterlife -kirjan yhdellä vaivaisella eurolla. Kolminkertainen hurraa-huuto kirppareille!

Kirjan takakansi kertoo näin:

”It is the future. The end of the world is no more than a distorted memory. A sentient glacier has wiped out most of North America’s cities. Medical care is supplied by networked nanotechnology, and human nervous systems can be hacked. Abby Fogg is a film archivist with a niggling feeling that her life is not her own. And she’s right.”

Pelkään hieman, että kirja saattaa osoittautua liian kikkailevaksi ja vaikeaselkoiseksi suoraviivaisuutta rakastavaan makuuni nähden. Siitä huolimatta opus kiilasi välittömästi lukupinoni kärkipaikalle. Pakkohan sitä on yrittää – kirja, jota on arvostelussa kuvattu sanomalla sen olevan ”an inspired mindfuck of a book” lienee vähintäänkin yhden yrityksen arvoinen. Lisäksi teoksesta löytyy kenties kaunein koskaan lukemani aloituslause:

”The world was full of precious garbage.”

Oi.

Kirjasta elokuvaksi: World War Z ja Warm Bodies

Normaali

Zombit näyttävät olevaan nyt niin pirun muodikkaita, että tässä on itsellekin tulla trendikäs olo. Esimerkiksi ensi vuonna on luvassa parikin zombikirjoihin perustuvaa elokuvaa. Kivaa!

… tai sitten ei. Trailerin perusteella on nimittäin todettava World War Z -elokuvan varsin suurella todennäköisyydellä pilaavan täydellisesti samannimisen, loistavan kirjan. (Kyseessä on yksi lempikirjoistani – arvioni täällä.) Luvassa näyttää olevan pelkkää rymistelyä, ja vieläpä sellaista ettei edes Brad Pitt voi rainaa enää pelastaa. Ja kuten Artsikin jo mainitsi, leffan zombit näyttävät olevan lähempänä 28 päivää myöhemmin -leffan ravaavia raivopäitä kuin alkuteoksen laahustavia, kylmässä säässä pystyyn jäätyviä eläviä kuolleita.

Katsokaa vaikka itse:

Heikko ihminen kun olen, veikkaan meneväni katsomaan leffan joka tapauksessa sen ilmestyessä. Kiroilen varmaan läpi koko parituntisen sitä miten pahasti tekijät ovat hakoteillä. Mutta menen silti.

Luultavasti päädy tsekkaamaan myös Warm Bodies -leffan. Samannimistä kirjaa en ole lukenut, mutta The Book Smugglers -blogissa sitä kehuttiin oikein kovasti.

Ah, teinizombirakkaustarinat! Juuri tämä minun talvestani puuttuikin.

Kesken jäi: Yöpartio

Normaali

Lokakuu oli kerrassaan surkeaa lukuaikaa, ja marraskuu näyttää jatkavan samalla linjalla. Olen aloittanut arviolta noin tsiljoonan kirjan lukemisen, ja jättänyt kesken ihan yhtä monta. Jostain syystä yksikään kirja ei ole oikein onnistunut nappaamaan otteeseensa. Tästä huolimatta olen latonut keskenjääneitä kirjoja takaisin lukupinkkaan, miettien että kyllä mä vielä jonakin päivänä tämän luen… Ihan oikeasti, loppuun asti…!

Nyt päätin vihdoin, että jo riittää. Lukupino on kertakaikkian siivottava näistä kesken jääneistä. Joskus on annettava periksi. Ja yksi niistä kirjoista, joiden kanssa annna periksi, on Sergei Lukjanenkon Yöpartio.

Tartuin kirjablogeissa hehkutettuun teokseen eräällä vuorokauden mittaisella bussimatkalla, ja ahminkin kirjan kolmesta tarinasta kaksi ensimmäistä aikalailla yhteen putkeen jossakin Tukholman ja Amsterdamin välillä. Mutta. Kun bussi saapui määränpäähänsä, laitoin minä kirjankannet kiinni. Enkä ole niitä sen koomin avannut.

Yöpartio oli sellainen kirja, josta olisin kai tahtonut pitää enemmän kuin loppujen lopuksi pidin. Periaatteessa kirjassa ei ollut mitään vikaa, päinvastoin: sen Moskova, jossa velhot ja noidat ja vampyyrit asuvat tavallisten ihmisten tietämättä ja pitävät yllä Valon ja Pimeyden tasapainoa, oli asetelmana kertakaikkisen mielenkiintoinen. Hyvän ja pahan herkkä balanssi, pientenkin tekojen vaikutukset, sekä maailma joka ei aina olekaan aivan niin mustavalkoinen kuin miltä näyttää – kiinnostavia teemoja kaikki. Tästä huolimatta kirja jäi kesken.

Osittain kyse lieni siitä, että en pitänyt kirjailijan ratkaisusta jakaa teos kolmeen tarinaan. Tarinat liittyivät tiukasti toisiinsa, mutta tästä huolimatta niiden tarjoamat osittaiset loput, välikliimaksit, tappoivat suuremman tarinan kaaren jännityksen. Kenties juuri tämän vuoksi kirja oli jotenkin niin helppo jättää kesken viimeisen osan alussa, sillä en kokenut jääneeni vaille loppuratkaisua. Olinhan saanut niitä jo peräti kaksi!

Luulenkin, että Yöpartio tulisi lukea yhteen putkeen. Silloin se veisi mukanaan, eikä jännitys todella pääsisi katkeamaan. Mutta jos kirjan laskee käsistään, taika katoaa.

 

Loppuun asti kirjan lukivat ja siitä tykkäsivät muun muassa Hesarin arvioija, Puolisilmä ja Kirjamielellä-blogin Marjis.

S. G. Browne: Breathers

Normaali

S. G. Browne: Breathers

Broadway Books 2009

320s.

Breathers -kirjan kansi jäi kummittelemaan mieleeni törmättyäni siihen kirjablogeissa teoksen ilmestymisen aikoihin. Näin hienolla kannella varustetun kirjan on pakko olla ihan tykki! Olinkin revetä riemusta löytäessäni kirjan eurolla kirpparilta, ja se kiilasi välittömästi lukupinoni kärkeen.

Kirja alkaa kiinnostavasti. Kolmekymppinen Andy on kuollut auto-onnettomuudessa – ja herännyt ’henkiin’ muutama päivä myöhemmin. Onnettomuuden runtelema ja sen jäljiltä mykkä Andy on menettänyt entisen elämänsä ja asustaa nyt vanhempiensa viinikellarissa. Vanhempien ei ole helppo hyväksyä pojassaan tapahtunutta muutosta – Andyn isä uhkaa jatkuvasti lähettää poikansa zombieläintarhaan tai tiedekokeilujen koekaniiniksi, ja äiti ruiskuttaa ilmanraikastinta pullokaupalla sekä kirkuu aina kun Andy yrittää tätä koskettaa.

Helppoa ei ole viinikellarin ulkopuolellakaan. Huolimatta siitä, että zombeja on ollut olemassa jo vuosikymmeniä, ei yhteiskunta hyväksy heitä. Sosiaaliturvatunnusta ei voi uudelleenaktivoida, nettiä ei saa käyttää, ja jos viaton zombi koettaakin lähteä bussiajelulle tunteakseen itsensä hetkeksi normaaliksi, seuraa siitä kaaos. Kaaos joka päättyy yleensä rankkurin saapumiseen ja seuraavien päivien viettämiseen löytöeläintalossa, kopissa kissanhiekkalaatikon ja kuivaruoan kanssa… Eikä se vielä mitään – zombit joutuvat säännöllisesti myös silmittömän väkivallan kohteiksi.

Kaikenkaikkiaan Andyn uusi ’elämä’ on siis aika syvältä. Kaikki kuitenkin muuttuu Andyn tavatessa Anonyymien epäkuolleiden kokouksessa Ritan ja rakastuessa. Yhdessä he keksivät mitä tapahtuu jos zombit alkavat syödä ihmislihaa. He alkavat myös organisoida zombien vastarintaa. Ja sitten kaikki alkaa mennä pieleen – niin kirjan päähenkilöille kuin lukijallekin.

Hupaisana ja osuvanakin satiirina alkanut kirja alkaa nimittäin tässä vaiheessa todella vinoutua, ja ainakin minun makuuni vähän liikaa. Alun musta huumori vedetään todella överiksi: Andy muun muassa tappaa ja syö vanhempansa, ja hehkuttaa näiden makua sivutolkulla. Äidin kyljestä valmistetaan romanttinen ateria kahdelle, ja isän sormista saa grillibileisiin kivaa sormiruokaa. Tässä vaiheessa alun viehättävä vinous muuttuu vain hölmöksi ja irvokkaaksi. Myös kirjassa paljon käytettävä If you haven’t killed your parents and stuffed them in the freezer, you probably wouldn’t understand -tyyppisten lauseiden toisto alkaa naurattamisen sijaan vain ärsyttää.

Breathers yrittää olla samanaikaisesti poliittinen ja hauska kirja, ja siihen päälle vielä pelottava jännäri. Alun taitavan tasapainoilun jälkeen se kuitenkin epäonnistuu tässä surkeasti, ja tarina lässähtää tyylien sekamelskaksi jota lukee lähinnä hämmentyneenä. Mikä tässä oikein on pointtina? Kirjan loppu ei auta sekään, sillä jonkinlaisen yhteenvedon tarjoamisen sijaan se tulee yllättäen eikä tunnu sopivan aiempaan tarinaan mitenkään.

Jos totta puhutaan, halusin ihan todella pitää tästä kirjasta. Sillä eihän zombeja erilaisten syrjittyjen ihmisryhmien tilanteen kommentoimiseen käyttävä poliittinen teos voi olla huono? No, kyllä vaan voi. Saattaa toki myös olla, että huumorintajuni ei vain riittänyt. Oli miten oli, tiedän nyt mitä ilmaisulla ”don’t judge a book by its cover” todella tarkoitetaan. Sen alkuperäinen lausahtaja oli varmaankin lukenut Breathersin.

Kuka kirjoittaa seuraavan kotimaisen dystopian?

Normaali

Kotimaisia dystopioita on ilmestynyt tänä vuonna aika liuta: kehuttu Teemestarin kirja ja kohuttu Äidinmaa, kokeneiden nuortenkirjailijoiden dystopisten sarjojen avauksia, sekä viimeisimpänä syksyn uutuudet Terveisiä Kutturasta, Metsänpoika sekä Elinehto. Mutta nyt ne on kaikki luettu. Mistä seuraava Suomi-dystopia lukulistalle?

En ole kevään kirjoista vielä suuremmin kuullut, mutta ainakin Siiri Enorannan seuraava romaani taitaa olla dystopia. Tämän kotisivuilla on jo julkaistu kansikuva ja lyhyt kuvaus Nokkosvallankumous-kirjasta, ja kirjan nimi vetoaa ainakin minuun suuresti. Saran kuuli kirjamessuilla, että kirja “kertoo kahden pojan rakkaustarinan tulevaisuuden uhkakuvamaailmassa.” Kuulostaa hyvältä!

Tiedättekö te muista tulevista kotimaisista dystopioista?