Monthly Archives: helmikuu 2013

Margaret Atwoodin MaddAddam ilmestyy syyskuussa

Normaali

Book Page -blogi ilmoitti Margaret Atwoodin MaddAddam-kirjan ilmestyvän syyskuun alussa, ja minä tanssin parhaillaan riemuntanssia ympäri olohuonetta.

”MaddAddam follows Zeb, who originally appeared as one of “God’s Gardeners” in Oryx & Crake and became a key member of the resistance in The Year of the Flood. This book explores Zeb’s background, one element of the world that Atwood says has not been fully revealed in the earlier books”, juttu kertoi.

tumblr_mijq70zYcz1romv9co1_500

Samaisessa artikkelissa vinkattiin myös muutaman vuoden takaisesta videosta, jolla Atwood puhuu tulevasta kirjasta:

Amazonin kirjaesittely puolestaan tarjoaa tarinasta tällaista informaatiota:

”Months after the Waterless Flood pandemic has wiped out most of humanity, Toby and Ren have rescued their friend Amanda from the vicious Painballers. They return to the MaddAddamite cob house, which is being fortified against man and giant Pigoon alike. Accompanying them are the Crakers, the gentle, quasi-human species engineered by the brilliant but deceased Crake. While their reluctant prophet, Jimmy – Crake’s one-time friend – recovers from a debilitating fever, it’s left to Toby to narrate the Craker theology, with Crake as Creator. She must also deal with cultural misunderstandings, terrible coffee and her jealousy over her lover, Zeb.

Meanwhile, Zeb searches for Adam One, founder of the God’s Gardeners, the pacifist green religion from which Zeb broke years ago to lead the MaddAddamites in active resistance against the destructive CorpSeCorps. Now, under threat of an imminent Painballer attack, the MaddAddamites must fight back with the aid of their newfound allies, some of whom have four trotters.

At the centre is the extraordinary story of Zeb’s past, which involves a lost brother, a hidden murder, a bear and a bizarre act of revenge.

Combining adventure, humour, romance, superb storytelling and an imagination that is at once dazzlingly inventive and grounded in a recognisable world, MaddAddam is vintage Margaret Atwood, and a moving and dramatic conclusion to the internationally celebrated dystopian trilogy that began with Oryx and Crake and The Year of the Flood.”

Koska triptyykin aiemmat osat Oryx ja Crake sekä Herran tarhurit ovat suosikkikirjojeni listalla molemmat, ja olen kaiken kaikkiaan aikamoinen Atwood-fanityttö, taitaa kirja olla pakko laitta ennakkotilaukseen. Taidan myös ottaa sarjan aiemmat osat uusintalukuun, ja tällä kertaa englanniksi. Tämän lukumaratonin voisikin sitten ajoittaa elokuulle, niin että pääsen tarina tuoreena mielessäni MaddAddamin kimppuun heti sen ilmestyessä. Mites on – löytyisikö kanssabloggaajista muita halukkaita mukaan Atwood-maratonille?

Muita maailmanloppuun liittyviä asioita

Normaali

Lukutahtini on tällä hetkellä aika heikkoa, mutta onneksi muut kirjoittavat mielenkiintoisista asioita. Tämän päivän lukuvinkiksi ehdotankin Jonathan Alexanderin Los Angeles Review of Books-sivustolla ilmestynyttä esseetä Revolution Now? The Family Romances of Post-Apocalyptic Media.  Alexanderin essee käsittelee siis perheen käsitettä ja yllättävän perinteisiä perhesuhteita muun muassa Revolution-televisiosarjassa, Lois Lowryn The Giver-kirjasarjassa sekä The Walking Deadissa. On, kuulkaas, aika mielenkiintoista settiä!

Ja sanottakoon vielä (ennen kuin kukaan erehtyy tuhlaamaan aikaansa), että tuo Revolution on muuten ihan hirveää soopaa. Aloitin sarjan katsomisen viime viikolla innostuneena ajatuksesta, että sähkö yhtäkkiä vain lakkaisi toimimasta – klik, noin vain koko maailmassa, aivan kuin joku olisi painanut valtavaa katkaisijaa. Ja mitä ihmiskunnalle sitten tapahtuukaan…? En saanut selville, sillä kyllästyin sarjan surkeaan näyttelemiseen ja kerrassaan kökköön juoneen aivan totaalisesti jo kahden ensimmäisen jakson aikana. Alexander tiivistää tämänkin esseessään hyvin: Revolution in this case forwards nostalgia as the appropriate antidote to apocalypse, and nothing really revolutionary seems anywhere near to affecting this plot.”

1355151106

Mitä tästä opimme: ei ole televisioon luottamista. Suutari pysyköön lestissään ja minun tulee selvästi hommata maailmanloppuannostukseni kirjoista tv:n sijaan.

 

Fifissä tänään: Brave New Worlds

Normaali

John Joseph Adams (toim.): Brave New Worlds

Night Shade Books, 2012 (toinen, uusittu painos)

525 s.

kuva-7749-textbodyrun

Uljaat, uudet maailmat

Tunnustetaan se heti alkuun: inhoan novelleja. Ne tuntuvat muotonsa vuoksi jäävän ikävästi aina jonkinlaiseen välimaastoon. Kirjoittaja esittelee päähenkilön, avaa luomaansa maailmaa, ja lukija on juuri sujahtamassa tarinaan sisälle… Kun se yhtäkkiä loppuu. Ärsyttävää! Antologiamaailman hallitsevaksi kuninkaaksikin kutsuttu John Joseph Adams on kuitenkin onnistunut valitsemaan Brave New Worlds -kokoelmaan sellaisen yhdistelmän vanhoja ja uusia tekstejä, että jopa yleensä novelleista piittaamaton lukija jatkaa tiiliskivimäisen opuksen selaamista myöhään yöhön.

 

Brave New Worlds -novelliantologian koko arvio Fifissä.

Parhaat apokalyptiset romaanit (ja laulu maailmanlopusta)

Normaali

Törmäsin juuri The Huffington Postin listaukseen 20:stä parhaasta apokalyptisestä romaanista. Ja nyt vähän hävettää, sillä en ole koskaan kuullutkaan suurimmasta osasta listalle valituista teoksista.

Lista näyttää tältä:

John Brunner: The Sheep Look Up

H. G. Wells: The Time Machine

Leigh Brackett: The Long Tomorrow

Harry Harrison: Make Room! Make Room!

Samuel Delany: Dhalgren 

Brian Aldiss: Barefoot in the Head

Brian Evenson: Immobility

Stephen King: The Stand

Paul Auster: In The Country of Last Things

Brian W. Aldiss: Greybeard

Jack London: The Scarlet Plague

Mary Shelley: The Last Man

M.P. Shiel: The Purple Cloud 

Kurt Vonnegut: Cat’s Cradle 

Cormac McCarthy: The Road

John Christopher: The Death of Grasskaan osta puolia listan kirjoista…

Margaret Atwood: Oryx & Crake

J.G. Ballard: The Drowned World

Walter M. Miller Jr. : A Canticle for Leibowitz

Philip K. Dick: Dr. Bloodmoney, or How We Got Along After the Bomb.

Nyt pitääkin sitten kerätä kaikki tahdonvoimani, etten tänään kirjakauppaan aivan muilla asioilla suunnatessani päädy latomaan ostoskoriini puolia listan kirjoista…

Ja sitten seuraa loppukevennys: Chad Neidt-nimisen miehen minuutin mittainen Songs About The End of the World -kappale. Kyseessä on siis erilaisia maailmanlopun mainitsevia lauluja tiiviiseen minuutin mittaan yhdistelevä mashup, ja aika eeppinen sellainen. Biisi alkaa tietysti itseoikeutetusti R.E.M.-yhtyeen kappaleella It’s The End Of The World As We Know It ja jatkaa siitä muun muassa AC/DC:n kautta aina Britney Spearsiin asti. Huh!

Madeleine Roux: Allison Hewitt Is Trapped

Normaali

Madeleine Roux: Allison Hewitt Is Trapped

St. Martin’s Griffin 2011

340s.

Books_Allison-Hewitt-is-Trapped

Käynnissä lienee jonkinlainen keskinkertaisten kirjojen lukujakso, sillä Allison Hewitt Is Trapped oli kertakaikkiaan juuri sitä: kaikinpuolin keskinkertainen. Kirjassa parasta on kenties sen alkuasetelma (kirjakaupassa työskentelevä Allison jää kauppaan jumiin, kun zombit ilmestyvät yllättäen katukuvaan) sekä erikoinen muoto – kirja kerrotaan nimittäin kokonaisuudessaan blogitekstien muodossa.

Roux kirjoitti käsittääkseni kirjan juurikin tällä tavalla, sitä ’bloggaus’ kerrallaan netissä julkaisten. Muoto tekee kirjasta peruskirjaa kiinnostavamman, mutta on samalla sen heikko kohta. Allison kirjoittaa blogiinsa hyvin yksityiskohtaisesti ja tarinallisesti… Kaiken kaikkiaan tavalla, jolla en missään nimessä uskoisi yhdenkään zombiapokalypsin keskellä elävän alkavan kertomustaan ylös kirjata. Blogiteksteihin tulee myös kommentteja muilta selviytyjiltä, ja sama realismin puute tökkii sekä niissä että Allisonin vastauksissa. Siis oikeasti – huulenheittoa netissä, kun elävät kuolleet mellastavat ympärilläsi? Jotenkin en usko, että homma menisi ihan näin.

Toisaalta, onko zombikirjalta ylipäänsä oikeutettua vaatia realismia?

Niin tai näin, tämä tietynlainen tyylirikko vaivasi minua koko kirjan ajan. Tarina pyrkii paikoin olemaan oikein kepeä ja humoristinen, ja esimerkiksi päähenkilönsä lahdatessa zombeja kirveellä ei moisen puuhan sivutuotteena väistämättä syntyvää gorea mainita sanallakaan… Mutta sitten yhtäkkiä tapahtuukin kauheuksia, jotka tuntuvat olevan kuin eri opuksesta peräisin. Allison muun muassa kylmän viileästi leikkaa selviytyjäporukkansa pettäneeltä mieheltä jalat irti kirveellään, ja jättää tämän sitten zombien syötäväksi. Ja ei, kohtauksessa ei tosiaankaan ole mitään hauskaa. Sen sijaan se hämmästytti ja vähän inhottikin.

Tällainen lintu-vai-kala -tyyppinen vaiheilu on minulle lukijana valtava kompastuskivi, sillä sävyn hurja heittelehtiminen hankaloittaa eläytymistä ja tarinaan asettumista. Allison Hewitt ei ollut Can You Survive the Zombie Apocalypse?-tyyppinen hupikirja, mutta siitä ei myöskään löytynyt vaikkapa The Reapers Are the Angelsin syvyyttä. Niin, ja nyt kun valittamisen makuun päästiin: edes lupaavaa kirjallisuusteemaa ei juurikaan hyödynnetty – luvut on kyllä nimetty kirjojen mukaan, ja kerran Allison on lähes tapattaa itsensä koettaessaan hamstrata ruoan lisäksi myös kirjoja. Mutta siinä se.

Kirja putoaa siis siihen valitettavaan ihan jees -osastoon, johon kuuluvia teoksia ei varsinaisesti inhoa, ja kyllähän ne mieluummin loppun lukee kuin turpaansa ottaa… Mutta joista ei parin vuoden päästä muista enää kuin sen, että ne on luullakseen lukenut. Eikä siitäkään välttämättä ole enää ihan varma.

Kansikaksoset

Normaali

Kappas. Juuri Eden’s Root -kirjasta blogattuani satuin törmäämään Smashwordissa Katie M. Johnin kirjaan The Forest of Adventures. Ja kylläpäs oli tutun näköinen kansi! Vertailun vuoksi molempien kirjojen kannet vierekkäin:

kannet

Kansipareista oli muistaakseni puhetta parissakin blogissa viime vuonna. Tähän hätään muistin tosin keskusteluista vain yhden, nimittäin Le Masque Rouge-blogin Emilien pari kuukautta sitten huomaamat kansikaksoset. (Kannattaa kurkata myös Taikakirjaimet-Raijan jutun kommenteissa vinkkaama Reusable Cover Art in Historical Novels -galleria. Hämmästyttävää, miten moneen ja monenlaiseen kanteen voikin yksi kuva taipua!) Kyseessä oli vieläpä Tammen kaltainen suuri kustantamo, joten kannen suoranainen kopioiminen hämmästytti minua enemmän kuin näiden minun bongaamieni opusten kohdalla. Sekä Eden’s Root että The Forest of Adventures ovat nimittäin omakustanteita, joten kirjailijoilla tai kannen suunnittelijoilla on luultavasti ollut mahdollisuuksia hyödyntää vain tiettyjen kuvapankkien tuotoksia tai muuten vapaasti käytettävissä olevat kuvat.

Huolimatta siitä, että kansikaksosille on olemassa tällainen järkiselitys, alkoi niiden huomaaminen häiritä minua. En osaa sanoa, olisiko asia vaikuttanut lukukokemukseen mikäli olisin huomannut sen aiemmin, mutta näin jälkikäteen huomattuna se ainakin ärsytti jollakin aika selittämättömällä tavalla. Kirjaa ei toki saa tuomita kansien perusteella, mutta en voi mitään (kenties vähän aiheettomalle?) tunteelle siitä, että tämä vei silmissäni kirjalta hitusen uskottavuutta ja omaperäisyyttä. Olenkohan ihan liian tiukkapipoinen?

Mitä mieltä olette – sopiiko kirjaa tuomita kannen tai kansikaksosen perusteella?