Monthly Archives: kesäkuu 2013

I Am Will Smith?

Normaali

Kaksi päivää sitten keuhkosin elokuvakansien karmeudesta ja eilen päätin järjestää kirjahyllyni uudelleen. Hyllyjen kätköissä minua odotti karmiva yllätys.

Mitä ihmettä Will Smith tekee scifiklassikoideni kansissa?

willsmith

Tässä on salaliiton makua!

Mainokset

Kirjojen elokuvakansista

Normaali

Elokuvakannet ovat mielestäni ärsyttävintä maailmassa. Siis ne sellaiset kirjojen painokset, joissa kanteen lätkäistään kuva kirjan pohjalta tehdystä leffasta. Kiroilin näitä tällaisia kansia jälleen kerran Warm Bodies-kirjan kohdalla. Sillä c’mon: näyttävätkö nämä kaksi kuvaa muka siltä, että kertovat samasta tarinasta?

bodies

Kirjastosta lainaamassani Warm Bodies -pokkarissa oli siis tämä elokuvakansi, ja kyllä otti pannuun. Tässä tapauksessa leffakuva ärsytti erityisesti siksi, ettei se vastaa kirjan tunnelmaa lainkaan. Olen saanut leffasta (sitä tosin näkemättä) sen kuvan, että kyseessä on teineille suunnattu hupaisa ja romanttinen pätkä. Kirja sen sijaan on kaikkea muuta kuin hupaisa. Ja sitten ovat vielä tietysti ne pienet yksityiskohdat: kirjassa R kuvataan siististi pukeutuneeksi nuoreksi mieheksi, jolla on kaulassaan punainen solmio. Elokuvakannessa tällä on huppari. Ei ihan sama asia.

Tosin näinhän se taitaa aina olla – en muista nähneeni elokuvakansia, jotka olisivat jotenkin tuntuneet kirjan tunnelmaan sopivilta. Esimerkiksi Cormac Carthyn uskomattoman kaunis, raastava The Road tuntuu kerrassaan typistyvän elokuvakantensa alla. Muiden painosten simppelit, mustat kannet ovat kuvanneet hyvin kirjan toivottomuutta. Leffakansi puolestaan… No, Viggo Mortensen saattaa olla kannessa likainen ja partainen, mutta ei Viggon likaisuus aiheuta minulle sellaista mustaan aukkoon putoamisen kaltaista oloa kuin kirja aiheutti ja jonka sen muut kannet ovat välittäneet.

road

Ja entäpä sitten The Great Gatsby? En todellakaan tahtoisi Leonardo DiCaprion naamaa ja kaikenlaista kimallusta oman painokseni kanteen. Leon naamassa ei toki ole mitään vikaa, mutta ei se kyllä Fitzgeraldin kanteen kuulu.

gg

Mitä mieltä te olette elokuvakansista?

Richard Matheson on kuollut

Normaali

Vanhan polven scifi-kirjailijat poistuvat keskuudestamme yksi toisensa jälkeen ja minä veikkaan, että maailma on pian huomattavasti tylsempi paikka. Lähes tasan vuosi sitten meidät jätti Ray Bradbury, pari viikkoa sitten Ian M. Banks. Ja nyt perässä on mennyt Richard Matheson.

Richard Matheson, the science fiction and horror author, has died aged 87

Kirjoitin Mathesonin I Am Legend-teoksesta viime vuonna Fifissä, ja sanottakoon se nyt vielä tässäkin, että kyseessä on hieno, hieno kirja. Tekee pahaa ajatella, että nykyään monet tietänevät kirjasta vain sen pohjalta pari vuotta sitten tehdyn hömppäleffan. Kyseessä kun uskonnosllisen action-rymistelyn sijaan hieno tutkielma yksinäisyydestä ja siitä, mikä tekee hirviön. Jos ette siis ole vielä teokseen tutustunet, suosittelen ehdottomasti!

 

(Kuva http://www.guardian.co.uk)

Tapahtumavinkki: Ekokriittinen Lumooja-klubi

Normaali

Viikon tapahtumavinkkinä mainittakoon, että kirjallisuuslehti Lumooja järjestää ensi viikolla ”apokalyptiset puutarhajuhlat”. Kuulostaa hyvältä, eikö vain! Tapahtuman Facebook-sivu kertoo luvassa olevan muun muassa äkkiväärä ympäristöfilosofinen väittely sekä musiikillista ohjelmaa. Jos siis satutte olemaan Turun suunnalla, niin kannattanee suunnistaa tuonne.

1682015-slide-slide-23-a-fantastical-miniature-post-apocalyptic-future_0

Niin ja tapahtumahan liittyy siis Lumoojan uusimpaan numeroon, jonka teemana on ekokritiikki. Pitääkin tällä tavalla melkein mainostaen sanoa, että aika kelvollinen numero muuten onkin! Vaikka kirjoitan kirja-arvioita sekä työn puolesta että huvikseni (ja myös Lumoojaan), en yleensä tapaa löytää kirjallisuuslehdistä hirveästi itseäni kiinnostavia artikkeleita. Lieneekö vika omassa sivistymättömyydessäni, analyysihaluttomuudessani vai missä, sitä en tiedä. Mutta tästä uusimmasta Lumoojasta siis kyllä löytyi kiinnostava tavaraa. Kuten esimerkiksi artikkeli ekokritiikistä ja suomalaisesta kirjallisuudesta. Tässähän aletaan olla vain parin askeleen päässä post-apokalyptisestä kirjallisuudesta! Ehkä vielä jonakin päivänä näen kirjallisuuslehtien käsittelevän tätä lempiaihettani kokonaisen erikoisnumeron voimin. Siinä olisi aihetta juhlaan!

 

Kuva: www.fastcocreate.com / Lori Nix

Vähälevikkisten kirjojen arvioita

Normaali

Nyt-liitteen kohutun kirjablogijutun jälkeen Sallan lukupäiväkirja haastoi bloggaajat listaamaan vähälevikkisten kirjojen arvioita. Minusta syytös siitä, että bloggaajat eivät lue vähälevikkisiä kirjoja, on monellakin tapaa aika absurdi. Ensinnäkin totta kai lukevat – löydän kirjablogeista koko ajan sellaisia kirjasuosituksia, joita ei bestseller-listoilla tai kustantamoiden katalogeissa esiinny. Kyllä täällä kirjablogien maailmassa ehdottomasti laajemmalla skaalalla luetaan ja luetusta kirjoitetaan kuin vaikkapa valtakunnan päivälehtien kulttuuriosastoilla! Ja toiseksi – miksi meillä olisi velvollisuus lukea tietynlaisia kirjoja? Tähän kysymykseen en ole vielä kuullut yhtään hyvää vastausta.

Oli miten oli, osallistun Sallan haasteeseen itsekin, näyttääkseni osaltani että luetaan niitä vähälevikkisiä täälläkin. Osa listan kirjoista on oma- tai pienkustanteita, osa taas suurempien kustantamoiden kirjoja jotka eivät käsittääkseni ole saaneet juuri julkisuutta tai valtavia määriä lukijoita. Lista on aakkosjärjestyksessä tekijän sukunimen mukaan.

Matthias Elftorp: Piracy is Liberation

Warren Ellis & Paul Duffield: FreakAngels

Antti Eronen: Talvi

Rachel E. Fisher: Eden’s Root

Saara Henkriksson & Erkka Leppänen (toim): Huomenna tuulet voimistuvat

Annika Luther: Kodittomien kaupunki

Jim Munroe: Therefore Repent!

Sami Parkkinen: Punainen pyörre

Markku Rönkkö: Metsänpoika

Jan Salminen: Äidinmaa

Jussi Viitala: Miten maailma loppuu 

Isaac Marion: Warm Bodies

Normaali

Isaac Marion: Warm Bodies

Vintage 2010

240s.

warm bodies

Warm Bodies on yksi niitä kirjoja, joiden alkupuoli ei tunnu sopivan yhteen loppupuolen kanssa. Tarina alkaa hylätyllä lentokentällä, jossa kuolleet nykyään elävät. “R” on yksi heistä – hän on unohtanut nimensä (se alkoi ärrällä, vain siitä hän on aika varma) ja sen kuka oli, mitä teki, minne oli menossa. Nykyisyys on hidasta paikasta toiseen siirtymistä lentokentän ympäri, ilman sen kummempaa tarkoitusta. Siisteistä vaatteistaan ja punaisesta solmiostaan R arvelee olleensa joskus bisnesmies tai muunlainen nuori ammattilainen. Kai. Se kaikki on menetetty, eikä siitä voi tietää.

Toisinaan R yrittää käydä keskusteluja parhaan ystävänsä M:n kanssa, mutta se on vaikeaa kun kumpikin kykenee vain vaivalla pusertamaan suustaan ulos muutaman sanan. R:n sisäinen monologi sen sijaan on runsasta ja kaunista – vain ääneenlausutun kanssa on vaikeuksia. Mietinnät siitä, millaista on kadottaa kyky tuottaa puhetta, muistuttivat minua ulkomailla asumisesta silloin kun ei vielä kykene puhumaan paikallista kieltä kunnolla: “In my mind I am eloquent, I can climb intricate scaffolds of words to reach the highest cathedral ceilings and paint my thoughts. But when I open my mouth, everything collapses.”

Isaac Marion kirjoittaa kaunista kieltä, ja R:n ajatukset ovat täynnä melankoliaa, kaipausta siitäkin huolimatta että kaipaaja on jo unohtanut mitä häneltä puuttuu. Siksi onkin harmillista, kun kirja puolivälinsä tienoilla alkaa siirtyä enemmän toimintaan. R tapaa Julien, ihmistytön jonka päättää pelastaa – osittain ehkä siksi, että sattui juuri syömään Julien poikaystävän aivot, ja tämän muistot koettuaan rakastuu Julieen itsekin. Siitä alkaa epätodennäköinen rakkaustarina, jota vastustavat niin ihmiset kuin zombitkin. R ja Julie eivät kuitenkaan anna sen lannistaa itseään, ja suhteensa kehittyessä nuoret rakastavaiset törmäävät moniin suuriin kysymyksiin. Voivatko zombit muuttua? Entä ihmiset? Voiko rakkaus parantaa?

Toimintaosuuden lässähdystä ja kertakaikkista yhteensopimattomuutta kirjan alun kanssa on hieman helpompi ymmärtää kirjan viimeisille sivuille päästäessä – kiitoksissaan kirjailija nimittäin mainitsee tarinan olleen alunperin novelli. I am a zombie filled with love -novellissa (jonka voi muuten lukea täällä) onkin juuri sama erityinen tunnelma kuin R:n ajatusosuuksissa kirjan alussa. Jos tämä sävy olisi pidetty yllä läpi koko teoksen, kyseessä olisi luultavasti nyt yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista.

Ihan näin suuria kehuja en kuitenkaan voi antaa juuri kirjan toisen puoliskon sekä hieman liian helpolla saavutettavan loppuratkaisun vuoksi. Loppu jääkin aika tyhjäksi, ja samalla siinä on hieman opettavaisuuden makua. Joskin olen totta puhuakseni melkein valmis antamaan opettavaisuuden anteeksi. Mitä muutakaan voi, kun joku osaa kirjoittaa asiat auki niin kertakaikkisen kauniisti: “Peel off these dusty wool blankets of apathy and antipathy and cynical desiccation. I want life in all its stupid sticky rawness.”

Jaakko & Lauri Ahonen: Pikku Närhi

Normaali

Jaakko & Lauri Ahonen: Pikku Närhi.

Egmont 2012

126s.

327kansi

Pikku Närhi ei ole dystopinen eikä post-apokalyptinen sarjakuva, mutta jonkinlaista maailmanlopun tuntua kirjassa kyllä oli. Sellaisella henkilökohtaisella tasolla: tarina tuntuu kuvaavan elämää jota pelko hallitsee (silloinkin kun pelon kohde ei ole selvillä) ja pakahtunutta pysähtyneisyyttä, johon jähmettyneelle mikä tahansa rasahdus tai pieni muutos voi tarkoittaa jotakin kamalaa.

Närhipoika asuttaa pölyistä ja pimeää taloa sairaan äitinsä kanssa. Seiniltä tuijottavat esi-isien tuimat muotokuvat ja umpeenlaudoitettujen ikkunoiden takana on pelottava ulkomaailma. Mikä siellä odottaa?

Kuten jo arvata saattaa, kyseessä ei varsinaisesti ole mikään hyvänmielen sarjakuva. Visuaalisesti Pikku Närhi on aivan helvetin upea teos, jonka tummat ruudut luovat niin vahvan tunnelman ettei niitä melkein uskalla katsoa. Sarjakuvan vähäpuheisuus ei myöskään kevennä lukijan oloa siitä, että ihan kohta tapahtuu jotakin pahaa.

Ymmärrän hyvin miksi juuri tämä teos voitti sarjakuva-Finlandian. Tästä huolimatta en todellakaan tahtoisi lukea Pikku Närheä välittömästi uudelleen. Kirjan kannet kerran suljettuani en myöskään palannut sitä selailemaan, huolimatta siitä että upeat kuvat ansaitsisivat ehdottomasti tarkempaa tarkastelua. Mutta ei, en tosiaankaan tahdo ihan heti takaisin tähän tarinaan. Siihen Pikku Närhi on aivan liian puistattava ja ahdistava. Ja se jos mikä kertoo tekijöiden taidoista

Fifissä: Huomenna tuulet voimistuvat

Normaali

Saara Henkriksson ja Erkka Leppänen (toim.): Huomenna tuulet voimistuvat

Osuuskumma 2013

212s.

kuva-8069-textbodyrun

Ekoscifinovelleja

Reilun vuoden toiminnassa ollut pienkustantamo Osuuskumma on mielestäni yksi tämän hetken mielenkiintoisimpia kirja-alan projekteja Suomessa. Osuuskuntamuotoista kustantamoa pyöritetään totutusta poikkeavalla tavalla, ja poikkeavia ovat sen julkaisutkin – kaksi aiempaa antologiaa ovat koonneet yhteen suomalaista steampunkia ja erilaista romantiikkaa. Täältä siis pesee tervetullutta vaihtelua perisuomalaiseen, lakoniseen mies ja kirves-tyyppiseen kirjallisuuteen!

Huomenna tuulet voimistuvat on Osuuskumman kolmas novelliantologia, ja tällä kertaa kummalaiset tarjoilevat lukijoille ympäristökysymyksiä käsittelevää spekulatiivista fiktiota. Kokoelman yksitoista novellia koskettavat erilaisia aiheita aina ekoterrorismista siemenpatentteihin sekä ihmisen kyseenalaiseen asemaan ravintoketjun yläpäässä.

Lue Huomenna tuulet voimistuvat -antologian arvio Fifistä!

Johan Harstad: Darlah – 172 tuntia kuussa

Normaali

Johan Harstad: Darlah – 172 tuntia kuussa

Karisto 2012

438s.

d

Nyt tuli kyllä vastaan niin huono kirja, etten totta puhuakseni edes tiedä miksi luin sen loppuun.

NASA päättää järjestää uuden kuulennon. Rahoitus hoidetaan mediasirkuksen kautta järjestämällä kisa, jossa kolme nuorta voittaa matkan kuuhun. Heti alusta lähtien on kuitenkin selvää, että NASA ei kerro aivan kaikkea, ja että reissuun on jokin salattu syy. Ja kun lento sitten pääsee kuuhun, käy yllättäen ei lainkaan yllättäen selväksi, että se ei todellakaan ollut hyvä idea.

Darlahin idea sinänsä on jännittävä, sillä avaruuskauhu on kerrassaan kauhistuttavaa. Pieni lähtöjännite lässähtää kuitenkin täysin kun kirjassa ei vielä sadannenkaan sivun kohdalla ole tapahtunut oikeastaan mitään. Kilpailun voittavia nuoria kuvaillaan todella pitkään, mutta samalla niin ettei heistä kerrota juuri mitään – kaikki kolme jäävät todella yksiulotteisiksi ja persoonattomiksi. Lukijalta vaaditaankin kärsivällisyyttä tapahtumaköyhän kerronnan tahkoamiseen melkein sivulle 300 asti ennen kuin toiminta alkaa, ja se on kyllä vähän liikaa nelisataasivuisessa kirjassa.

Myönnän pelänneeni hitusen muutaman kunnon avaruuskauhukohtauksen aikana. En myöskään osannut odottaa tapaa jolla kirja loppui. Nämä asiat siis lienevät kirjalle plussaa? Toisaalta esimerkiksi loppu ei mielestäni ollut millään tavalla vaikuttava tai edes kovin erikoinen. Tarina myös herätti useita kysymyksiä, joista puoliinkaan loppu ei vastannut.

Ja olenkohan jo valittanut liikaa, vai saako jatkaa vähän lisää? No, mainittakoon vielä, että tarinan sekaan heitellyt kuvitukset, valokuvat ja tekniset piirrustukset, tuntuivat irrallisilta ja vähän ärsyttäviltä. Lisäksi suomennoksessa oli ikäviä puutteita – kieli ei aina ollut sujuvaa, ja olipa tekstiin lipsahtanut myös avaruuskauhuakin karmivampia “alkaa tekemään”-rakenteita.

Darlahin kokonaisarvosana: FAIL.

 

Minua positiivisemmin kirjaan ovat suhtautuneet muun muassa Kirjaston kummitus ja Olipa keran kirjablogi.