[Jotain ihan muuta] Hanna Jensen: 940 päivää isäni muistina

Oletus

Hanna Jensen: 940 päivää isäni muistina

Teos 2012

208s.

17159317

Kirjansa esipuheessa Hanna Jensen sanoo itse kaivanneensa muistisairauksia käsitteleviä teoksia, joissa yhdistyisivät sekä asiatieto että lähiomaisten kokemukset. Sellaisia ei löytynyt, mutta nyt Jensen on korjannut tilanteen kirjoittamalla itse tuohon kuvaukseensa sopivan kirjan. 940 päivää isäni muistina -kirjassa Jensen kertoo oman isänsä sairastumisen tarinan ja tiputtelee samalla sivujen väleihin aina siihen kertomuksen kohtaan relevanttia faktatietoa muistisairaan omaiselle: täältä saat tietoa, täältä voit pyytää apua, ota huomioon nämä asiat.

Kirja seuraa Jensenin isän voinnin muuttumista vuoden 2009 keväästä vuoden 2012 alkuvuoteen asti. Kertomus on surullinen, kuten ihmisen muuttumisen tai hiljallisen rapistumisen seuraaminen aina on. Jensen osaa kuitenkin ottaa mukaan myös positiivisen näkökulman – sen sijaan että kyseessä olisi kertomus isästä joka vähitellen katoaa, sanoo Jensen tähän tulleen lähinnä vain lisää. Ennen kipakka mies muuttui sairauden myötä mukavammaksi. Niinkin voi käydä. Omaisen sairastuminen muistisairauteen on siis monella tapaa traagista, mutta siitä huolimatta kaikki ei ole ainoastaan kamalaa.

Jensen ei kuitenkaan piilottele negatiivisiakaan tunteita. Omaishoidon valtava vastuu tulee selvästi esiin tämän kirjoittaessa myös siitä miten aina ei ole jaksaa tai tahtoa ja miten raskasta muistisairaan hoitaminen voi olla. Omaishoitajan tulee tietysti yrittää pitää yllä myös omaa elämäänsä, antaa aikaa omalle perheelle ja omalle työlle, mutta samalla sitä tulee helpoksi kärsineeksi huonosta omatunnosta. Pitäisikö potilaan kanssa olla joka päivä, kaikki päivät? Oikeita vastauksia ei oikein ole. Myös suomalaisen sairaanhoidon ikävät puolet tulevat kirjassa esiin: se miten palavereissä puhutaan kuin potilas ei olisi paikalla ollenkaan ja miten omaisille annetaan vain julmaa faktatietoa tiiviissä paketissa. Lakipiste saavutetaan kun äärettömän huonokuntoinen vanhus kotiutetaan väkisin vaikka tämä ei kykene edes istumaan, ei syömään eikä juomaan. Pistää vihaksi.

Suuttumus saa myös miettimään sitä miten sitä itse reagoisi muistisairauden osuessa lähipiiriin. Miten pärjäisin omien vanhempieni kanssa? Mitä voi tehdä jos iäkäs ihminen ei enää pärjää yksin, mutta tuettuun asumiseen ei ole yksinkertaisesti varaa? Jos ei ole taloa jonka myynnillä rahoittaa viimeiset vuodet? Onko köyhän kohtalona väistämättä terveyskeskuksen vuodeosasto, jossa vähitellen sitten kuihtuu pois? Kirjan herättämät ajatukset ovat ahdistavia ja pelottaviakin, mutta luultavasti pohtimisen arvoisia.

Kirja ei kuitenkaan ratsasta pelkillä kyynelpisteillä vaan kokenut toimittaja Jensen tietää myös oikein hyvin miten koukuttavaa tekstiä kirjoitetaan. Muistisairaiden omaisille kirja tarjoaa varmasti apua ja tukea, mutta taitavasti se nappaa otteeseensa myös ne joilla ei ole henkilökohtaista kosketuspintaa teoksen aiheeseen. Luin kirjaa kolmeen asti yöllä päästäkseni yhdellä istumalla sen loppuun saakka ja tiedän, että tulen miettimään sen tarinaa ja teemoja varmasti vielä pitkään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s