Margaret Atwood: MaddAddam

Oletus

Margaret Atwood: MaddAddam

Bloomsbury Publishing 2013

416s.

index

MaddAddamissa yllättävintä on se, miten vähän kirjassa tapahtuu. Itse asiassa siinä ei tapahdu juuri mitään – tai siis kirjan preesenssissä ei tapahdu. Sen sijaan Atwoodon tehnyt mielenkiintoisen ratkaisun: suurin osa kuvailluista asioista on jo tapahtunut, joskus menneisyydessä, ja lukija saa kuulla niistä muiden kertomana. Niinpä lukija kokee jopa kirjan dramaattisimmat hetket ja toiminnallisimmat kohtaukset vain epäsuorasti, jonkin kirjan henkilöhahmon kautta suodatettuina kertomuksina.

Mutta onneksi niitä kertomuksia riittää. Ihmisyhteisön parissa elävät crakelaiset vaativat jatkuvasti uusia tarinoita, ja niinpä ilta illan perään Toby (ja toisinaan joku muu – myös eräs aika yllättävä henkilö) syö kalan, laittaa päähänsä lippalakin, nostaa rikkinäisen rannekellon korvalleen – ja koettaa parhaansa mukaan täyttää hetkellisesti pelistä poissa olevan Lumimies-Jimmyn paikkan maailman avaajana, selkokieliseksi selittäjänä.

Siinä missä Herran tarhurit-kirjassa tekstiä rytmittivät lukujen väleihin sijoitetut Aatami ensimmäisen pitämät puheet, MaddAddamin hengähdyspaikkoina toimivat Tobyn kertomukset. Suurin osa niistä käsittelee Zebiä, johon crakelaiset ovat erityisen ihastuneita ja jonka legendaa Toby heille pala palalta alkaa avata. Samalla hän saa Zebin avautumaan ja oppii lisää tämän mysteerisen menneisyyden omaavasta mysteerisestä miehestä. Tobyn ja Zebin miettiessä. mitä he toisilleen voisivat merkitä, huomaa lukija Zebin tarinan muodostuvan eräänlaiseksi aiemmin huomaamattomaksi kehykseksi koko trilogialle. Atwood punoo hiljalleen lankoja yhteen. Zeb on pala, jota palapelin muut palat ovat kaikki tavalla tai toisella koskettaneet. Ja jos crakelaisten reaktioista mitään on pääteltävissä, on Zeb myös tulevaisuuden legenda.

Legendojen synty ei kuitenkaan ole pelkkää eepospaatosta (vaikka sitäkin riittää – The Story of the Birth of Zeb! The Story of when Zeb was lost in the Mountains, and ate the Bear!), vaan tekstissä on paljon Atwoodille ominaista lämmintä ja hienovaraista huumoria. Sitä syntyy erityisesti ihmisyhteisön ja crakelaisten välisistä kulttuurieroista, jotka johtavat muun muassa legendaan jumalankaltaisesta olennosta nimeltä Fuck, jota voi kutsua apuun oikein tiukan paikan tullessa. Lisäksi Atwood vinoilee osuvasti monelle nykyajasta tutulle ilmiölle, niitä vain hitusen eteenpäin vieden, lisäämällä maailmaansa esimerkiksi öljyä palvovan uskonnon.

MaddAddamia on mahdotonta summata simppelisti, mutta kaikenkaikkiaan sanoisin Atwoodin jälleen kerran kirjoittaneen kirjan, joka vaatii useampia uudelleenlukuja avautuakseen todella. Ensimmäinen lukukertakin kyllä potkii, potkii kunnolla: kirjan suorastaan ahmii loppuun. Mutta veikkaan teoksen paljastavan todellisen taituruutensa vasta myöhemmin, voidessani lukea sen kiirehtimättä kohti loppua, pysähtyä sen sijaan nauttimaan ja huomata kaikki ne pienet, herkulliset nyanssit.

Sillä niitä MaddAddamissa riittää: nyansseja, kerroksia. Mietittävää. Oikeastaan kirja onkin kuin kokoelma lukuisia tarinoita yhden tarinan sisällä. Halutessaan MaddAddamin -rohkenisin sanoa, että oikeastaan koko Atwoodin tuotannon- voikin lukea kertomuksena tarinoista. Siitä miten ne syntyvät ja miten me kerromme niitä eteenpäin. Tarinoiden voimasta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s