[Fifi] Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen

Normaali

Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen

Otava 1998

316s.

1

Rakkaudesta dystopiaan

Jean Heglandin Suojaan metsän siimekseen on minulle se kirja, joka sytytti rakkauteni dystopisia ja post-apokalyptisia visioita kohtaan.

Lisäksi kyseessä on se kirja, joka tulee aina muistuttamaan minua suomalaisen kirjastolaitoksen hienoudesta. Teos osui nimittäin käteeni täysin sattumalta, eräänä sateisena syyspäivänä kymmenen vuotta sitten kirjaston hyllyjä selaillessani. En ollut koskaan kuullutkaan koko kirjasta – sen takana ei ollut mainoskoneistoa eikä suuria rahoja. Edes kansikuva ei erityisesti houkutellut. Kirjakaupassa kirjaan törmätessäni en taatusti olisi ottanut riskiä ja ostanut sitä. Mutta onnekseni kirjasto tarjosi minulle ilmaisen lukumahdollisuuden ja kyseisestä kirjasta tuli eräs minuun eniten vaikuttaneista teoksista.

 

Lue kirjan arvio Fifistä!

Mainokset

[Fifi] Rick Yancey: Viides aalto

Normaali

Rick Yancey: Viides aalto

WSOY 2013

433s.

5

Räjähdyksiä ja muuta siistiä

Mitä tapahtuu kun avaruusolennot löytävät meidät? Tätä miettii 16-vuotiaan Cassie Sullivanin lisäksi ihan koko ihmiskunta, kun vihreänä hohtava emoalus lähestyy maapalloa. Tulijoiden kanssa kommunikointi ei yrityksistä huolimatta onnistu ja asiantuntijat pohtivat kilpaa mitä se tarkoittaa. Tahtovatko ne vain soittaa kotiin, vai sittenkin jotakin ihan muuta?

Vastaus tulee sähköt koko maailmasta katkaisevan elektromagneettisen pulssin muodossa. Se on ensimmäinen aalto, ja samalla alku Toisten käynnistämälle siivousprojektille, jonka tarkoituksena on hankkiutua eroon heidän tiellään olevasta ihmiskunnasta. Cassielle jää vain rynnäkkökivääri ja pehmonalle, päätös etsiä häneltä viety pikkuveli ja sitten kostaa Toisille.

Lue Viidennen aallon arvio Fifistä!

Kirjallisia graffiteja

Normaali

Syytän blogihiljaisuudesta yliopistoa. Kuukausi sitten alkanut lukukausi on kirjallisuusanalyyseillaan puristanut minusta mehut niin tehokkaasti, ettei vapaa-ajalla tule oikein luettua saati sitten kirjoitettua lukemastaan. Koetan palata ruotuun lähiaikoina, mutta väliaikatarjoiluna vinkattakoon Buzzfeedin hienosta listasta 20 Awesome Examples Of Literary Graffiti.

Dystopiat näyttävät lainaavan viestinsä oikein hyvin graffitille ja genre on listalla hyvin edustettuna – setä Orwell teoksineen peräti kahdesti. Tässähän alkaa ihan tehdä mieli lähteä itsekin ostamaan kannu maalia…

2

3

4

Lauren Beukes: Zoo City

Normaali

Lauren Beukes: Zoo City

Angry Robot 2010

416s.

index

Zoo City on jotakin kovin erilaista. Mietin pitkään miten teoksen voisi summata yhteen lauseeseen, jos sitä vaikkapa koettaisi kuvailla ystävälle oikein tiivistetyssä muodossa, ja tulin siihen tulokseen että sanoisin sen olevan Etelä-Afrikkaan sijoittuva maaginen, urbaani etsiväkertomus. Mutta moinen kuvaus ei kyllä kertoisi kirjasta puoliakaan.

Zoo Cityn päähenkilö Zinzi Decemberillä on kyky löytää kadonneita asioita. Entinen toimittaja ja entinen addikti koettaa maksaa huumevelkojaan pois pikkuesineitä etsien sekä kirjoittaen huijaussähköposteja, joilla kiskotaan hyväuskoisilta länsimaisilta ihmisiltä kaikki mikä irti lähtee. Zinzin valinnoista ei aina ole helppo pitää, mutta samalla tämä tuntuu kaikkine ristiriitoineen ja huonoine puolineen huomattavasti uskottavammalta ihmiseltä kuin suurin osa urbaanissa fantasiakirjallisuudessa esiintyvistä hahmoista. Zinzin menneisyydessä on myös useita ilmeisen synkkiä salaisuuksia, joista tämä ei tykkää puhua ja joita ei mielellään edes ajattele – mutta joista aina ja kaikkialle Zinzin kanssa matkaava laiskiainen väistämättä muistuttaa.

Beukesin eläinhahmot viittaavat hienosti Philip Pullmannin Universumien tomu-kirjoihin, mutta ovat samanaikaisesti jotakin aivan omanlaistaan. Pullmannin mukavien ja toimeliaiden daimonien sijaan Zoo Cityn eläimet ovat nimittäin leimoja – muistutuksia siitä, että niiden kantaja on tehnyt raskaan rikoksen. “Eläimellistettyjä” ihmisiä halveksutaankin siinä määrin, että niiden kantajat koettavat parhaansa mukaan piilottaa eläimensä jos vain siihen kykenevät. Muuten ei löydy asuntoa, työtä tai taksia. Nämä toisen tai peräti kolmannen luokan kansalaiset asuvatkin lähinnä ghettomaisessa Zoo Cityssä, niin huonossa osassa Johannesburgia etteivät edes poliisit harhaudu sinne kuin äärimmäisen pakon edessä. Kirjasta onkin helppo vetää mielleyhtymiä Apartheidiin, mikä lisää vetävään tarinaan myös kiinnostavalla tavalla syrjintää käsittelevän poliittisen tason.

Ensisilmäyksellä simppeliltä vaikuttava tarina, jossa seurataan suurella rahalla kadonnutta teinipopparia etsimään houkutellun Zinzin matkaa ympäri Joburgia, onkin siis huomattavasti perustooria mielenkiintoisempi. Myös sen muoto poikkeaa hieman totutusta: lukujen väliin on istutettu pätkiä tieteellistä tekstiä, sähköposteja ja nettikirjoituksia. Itse pidän todella paljon tällaisista ratkaisuista, sillä ne lisäävät todentuntua (koostuvathan myös meidän maailmamme tällaisista pätkistä erilaisia tekstejä) ja antavat mielenkiintoista lisäinformaatiota. Beukes myös toteuttaa tekstisekamelskan todella taidokkaasti. Olisinkin mielelläni lukenut vaikkapa koko mainitun Caged: Animalled behind bars -tutkimuksen.

Zoo City teki minuun todella suuren vaikutuksen. Jotakin tykästymisestäni kertonee sekin, että olen tyrkyttänyt kirjaa sen luettuani ystävistäni suunnilleen jokaikiselle. Aionkin ehdottomasti tutustua sekä Lauren Beukesin muihin teoksiin että Etelä-Afrikan nykykirjallisuuteen laajemmin. Zoo City toimikoon hyvänä muistutuksena siitä, että toisinaan sitä pitää kurkistaa totutun alueen ulkopuolelle löytääkseen ne kaikkein kiinnostavimmat kirjat.

 

Zoo City on luettu myös Taikakirjaimissa.

Margaret Atwood: MaddAddam

Normaali

Margaret Atwood: MaddAddam

Bloomsbury Publishing 2013

416s.

index

MaddAddamissa yllättävintä on se, miten vähän kirjassa tapahtuu. Itse asiassa siinä ei tapahdu juuri mitään – tai siis kirjan preesenssissä ei tapahdu. Sen sijaan Atwoodon tehnyt mielenkiintoisen ratkaisun: suurin osa kuvailluista asioista on jo tapahtunut, joskus menneisyydessä, ja lukija saa kuulla niistä muiden kertomana. Niinpä lukija kokee jopa kirjan dramaattisimmat hetket ja toiminnallisimmat kohtaukset vain epäsuorasti, jonkin kirjan henkilöhahmon kautta suodatettuina kertomuksina.

Mutta onneksi niitä kertomuksia riittää. Ihmisyhteisön parissa elävät crakelaiset vaativat jatkuvasti uusia tarinoita, ja niinpä ilta illan perään Toby (ja toisinaan joku muu – myös eräs aika yllättävä henkilö) syö kalan, laittaa päähänsä lippalakin, nostaa rikkinäisen rannekellon korvalleen – ja koettaa parhaansa mukaan täyttää hetkellisesti pelistä poissa olevan Lumimies-Jimmyn paikkan maailman avaajana, selkokieliseksi selittäjänä.

Siinä missä Herran tarhurit-kirjassa tekstiä rytmittivät lukujen väleihin sijoitetut Aatami ensimmäisen pitämät puheet, MaddAddamin hengähdyspaikkoina toimivat Tobyn kertomukset. Suurin osa niistä käsittelee Zebiä, johon crakelaiset ovat erityisen ihastuneita ja jonka legendaa Toby heille pala palalta alkaa avata. Samalla hän saa Zebin avautumaan ja oppii lisää tämän mysteerisen menneisyyden omaavasta mysteerisestä miehestä. Tobyn ja Zebin miettiessä. mitä he toisilleen voisivat merkitä, huomaa lukija Zebin tarinan muodostuvan eräänlaiseksi aiemmin huomaamattomaksi kehykseksi koko trilogialle. Atwood punoo hiljalleen lankoja yhteen. Zeb on pala, jota palapelin muut palat ovat kaikki tavalla tai toisella koskettaneet. Ja jos crakelaisten reaktioista mitään on pääteltävissä, on Zeb myös tulevaisuuden legenda.

Legendojen synty ei kuitenkaan ole pelkkää eepospaatosta (vaikka sitäkin riittää – The Story of the Birth of Zeb! The Story of when Zeb was lost in the Mountains, and ate the Bear!), vaan tekstissä on paljon Atwoodille ominaista lämmintä ja hienovaraista huumoria. Sitä syntyy erityisesti ihmisyhteisön ja crakelaisten välisistä kulttuurieroista, jotka johtavat muun muassa legendaan jumalankaltaisesta olennosta nimeltä Fuck, jota voi kutsua apuun oikein tiukan paikan tullessa. Lisäksi Atwood vinoilee osuvasti monelle nykyajasta tutulle ilmiölle, niitä vain hitusen eteenpäin vieden, lisäämällä maailmaansa esimerkiksi öljyä palvovan uskonnon.

MaddAddamia on mahdotonta summata simppelisti, mutta kaikenkaikkiaan sanoisin Atwoodin jälleen kerran kirjoittaneen kirjan, joka vaatii useampia uudelleenlukuja avautuakseen todella. Ensimmäinen lukukertakin kyllä potkii, potkii kunnolla: kirjan suorastaan ahmii loppuun. Mutta veikkaan teoksen paljastavan todellisen taituruutensa vasta myöhemmin, voidessani lukea sen kiirehtimättä kohti loppua, pysähtyä sen sijaan nauttimaan ja huomata kaikki ne pienet, herkulliset nyanssit.

Sillä niitä MaddAddamissa riittää: nyansseja, kerroksia. Mietittävää. Oikeastaan kirja onkin kuin kokoelma lukuisia tarinoita yhden tarinan sisällä. Halutessaan MaddAddamin -rohkenisin sanoa, että oikeastaan koko Atwoodin tuotannon- voikin lukea kertomuksena tarinoista. Siitä miten ne syntyvät ja miten me kerromme niitä eteenpäin. Tarinoiden voimasta.

Fifissä: Kuivunut maailma

Normaali

J. G. Ballard: Kuivunut maailma

Jalava 2013

224s.

kuva-8181-textbodyrun

Pessimisti pettyy

Olen aika varma, että kirjailija J. G. Ballard haaveili laillani salaa maailmanlopusta. Mikään muu ei selitä sitä, että Ballard kynäili useita ihmiskunnasta lukuisin eri tavoin lopuntekeviä romaaneja, julkaisten uusia ekokatastrofiskenaarioita jopa parin vuoden välein. Se jos mikä on perustavanlaatuisen pessimismin muoto.

Yksi näistä kirjoista, The Burning World, on nyt suomennettu nimellä Kuivunut maailma. Se kertoo tulevaisuudesta, jossa mereen lasketut teollisuuspäästöt ovat synnyttäneet vesien pintaan ohuen, veden haihtumisen estävän kalvon. Tämä on johtanut kuiviin kausiin ja lopulta sateiden täydelliseen loppumiseen. Koko maapallo kärsii janosta. Kalojen ruumiit täplittävät veden paljastamaa maata. Kuivuuden keskellä, pian pohjaan karahtavassa asuntoveneessään, seisoo tohtori Charles Ransom ja tuijottaa kaukaisuuteen, miettii omiaan. Juuri mikään ei liiku.

Lue Kuivuneen maailman arvio Fifistä!

Kohtaaminen kirjallisen idolin kanssa

Normaali

Luulen, että jos mainitsen sanaparin ”Margaret Atwood” vielä kerrankin, alkavat ystäväni kirkua. Sen verran paljon olen Atwoodista viime aikoina hönkäillyt. Eikä loppua taida vieläkään olla näkyvissä (sori, kaverit) – sain nimittäin juuri tietää Atwoodin saapuvan ensi viikolla Amsterdamiin luennoimaan! Minä reagoin tietysti uutiseen kuten kuka tahansa järkevä aikuinen ihminen ja varasin luentolipun innosta ääneen mylvien.

Näen siis Atwoodin livenä jo parin päivän kuluttua, ja lievästi hyperventiloiden mietinkin nyt  vain kahta asiaa:

a) Minkä kirjan otan mukaani signeerattavaksi?

2) Mitä lempikirjailijalleen voi sanoa, signeeraamisen ohessa? Miten tiivistää kaikki olennainen ja täysi fanityttöys lauseeseen tai kahteen?

2013-09-01 20.04.15

Onko joku teistä tavannut ihailemansa kirjailijan? Mitä sanoitte tai teitte?

Matkalla kirjasta elokuvaksi: The Fault In Our Stars

Normaali

John Greenin The Fault In Our Stars (Tähtiin kirjoitettu virhe) on yksi lempikirjoistani. Odotankin innolla kirjaan perustuvaa elokuvaa,  jonka kuvaukset aloitettiin joitakin päiviä sitten. Kukaan ei tosin taida olla asiasta yhtä innoissaan kuin John Green itse, joka ei tällä viikolla ole suunnilleen muuta tehnytkään kuin postannut internetin täyteen otoksia leffan kuvauksista.

1a

2b

Lisää kuvia löytyy Greenin tumblr-sivustolta sekä TFIOS Movie-fanisaitilta.

Atwoodin sulattelua ja lisää Atwoodia

Normaali

Sulattelen yhä mielipidettäni MaddAddamista. Onneksi sulatteluajalla voi lukea lisää post-apokalyptista Atwoodia: sain nimittäin juuri selville, että Margaret Atwood kirjoitti, yhdessä Naomi Aldermanin kanssa, viime vuonna netissä jatkiksena ilmestyneen zombietarinan nimeltä Happy Zombie Sunrise Home.

atwoodalderman_2312434b

Kirjailijoiden vuorotellen kirjoittama tarina ilmestyi Wattpad-nimisellä yhteisöllisellä kirjallisuussaitilla (sen voi lukea kokonaisuudessaan täällä) ja kertoo ilmeisesti 15-vuotiaan tytön kokemuksista zombien yhtäkkiä ilmestyessä katukuvaan. Toivon todella, että tarinan sävy on samanlainen kuin Atwoodin ja  Aldermanin vastaukset The Telegraphin haastattelussa:

What is your favorite zombie virtue?

Naomi Alderman: They are tenacious. Very admirable.

Margaret Atwood: They don’t prattle at the breakfast table when one is trying to read the paper.

 

 

(Kuva: http://www.telegraph.co.uk)

Hyviä päätöksiä… Ja niistä lipsumista.

Normaali

Viime aikoina olen jälleen kerran ostellut kirjoja ns. yli oman tarpeen, ellen peräti täysin överisti. Olenkin päättänyt, että holtitonta shoppailua on taas pakko rajoittaa. Uuteen kirjanostolakkoon en ole ihan heti ryhtymässä (vaikka varmaan pitäisikin), mutta yritän kovasti hankkia vähemmän uusia kirjoja. Tällä kertaa suunnittelin kokeilua, jossa tekisin himoitsemistani kirjoista toivelistoja, joista sitten tietyin väliajoin valitsen oikein varovasti yhden taikka kaksi jotka sallin itselleni.

Niin, tätä siis suunnittelin. Mutta sitten huomasin, että loistava nuortenkirjailija Francesca Lia Block on julkaisemassa post-apokalyptisen romaanin. Love in the Time of Global Warming-kirjalla on kenties upein nimi pitkään aikaan, eikä se muutenkaan kuulosta hassummalta:

”Seventeen-year-old Penelope (Pen) has lost everything—her home, her parents, and her ten-year-old brother. Like a female Odysseus in search of home, she navigates a dark world full of strange creatures, gathers companions and loses them, finds love and loses it, and faces her mortal enemy.”

In her signature style, Francesca Lia Block has created a world that is beautiful in its destruction and as frightening as it is lovely. At the helm is Pen, a strong heroine who holds hope and love in her hands and refuses to be defeated.”

Ja niinhän siinä taas kävi, että kirja tuli ostettua. Noin vain.

Hups.

 

Kertokaa minulle, kirjabloggarit – miten te sen teette? Miten kirjashoppailua voi rajoittaa? Voiko sitä? Pitääkö sitä? Apua!