Monthly Archives: lokakuu 2011

Jääkauden jälkeen

Normaali

Anna North: America Pacifica

Little, Brown 2011

304 s.

Arvostelukappale ABC Amsterdamilta.

Maailma on muuttunut jääksi. Toisen Jääkauden iskettyä muutaman tuhannen onnekkaan onnistui nousta laivoihin ja matkustaa America Pacificalle, pienelle saarelle joka saattaa mahdollisesti olla ainoa lämmin paikka maailmassa.

Saarella syntynyt 18-vuotias Darcy ei tiedä muusta. Darcyn arvoituksellinen äiti, sukeltaja Sarah saapui kerran ”mantereelta”, mutta kieltäytyy keskustelemasta siitä Darcyn kanssa. Sarahille menneisyys on ansa. Ja sitten, eräänä päivänä, tuo ansa sulkeutuu Sarahin ympärillä ja Sarah katoaa. Darcy jää yksin, pakotettuna kaivautumaan syvälle niin äitinsä kuin America Pacificankin salaisuuksiin.

Kute kuka tahansa itseäänkunnioittava dystopioiden kirjoittaja, Anna North käyttää romaaniaan käsitelläkseen tärkeitä teemoja. Kuten sitä mietn valta korruptoi, ja sitä miten ihmisten tulee toimia sen sijaan että vain luottaisivat sokeasti valtioon. Ja miten ihmiskunta elää tavalla joka ei voi kestää, käyttäen planeetan loppuun. Kuten eräs kirjan henkilöistä kuvailee: ”living the way we used to – trying to shape the world rather than letting it shape us — that was what got us into the Ice Age in the first place.”

America Pacifican konsepti on ilahduttavan omaperäinen ja sen kieli ehdottoman kaunista. Kirja on hyvä, tasalaatuinen lukukokemus ja (luojan kiitos) kaukana kaikista niistä siisteistä ja pikkusievistä dystopioista joita julkaistaan nykyään roppakaupalla. Päähenkilön nuori ikä ei tosiaankaan tee tästä nuortenkirjaa – America Pacificassa selviytyminen on rankkaa, ei sokerikuorrutettua.

Pikku vinkki vain kustantajalle: älkää ikinä, ikinä julistako takakannessa kirjan olevan täydellinen Margaret Atwoodin, China Mievillen ja Cormac McCarthyn faneille. Ne ovat meinaan aika pahuksen suuret saappaat täyttää. Näin pedataan vain lukijalle pettymystä ja tehdään siten kirjalle suuri karhunpalvelus. Sillä ei, America Pacifica ei ole Tie. Se ei myöskään ole Herran tarhurit.  Mutta lukemisen arvoinen, sitä se kyllä on.

 

Alunperin julkaistu englanniksi elokuussa 2011 The American Book Centerin blogissa.

Mainokset

Doomsday Preppers

Normaali

Tällä kertaa ei kirja-arviota, vaan telkkarivinkki.

Doomsday Preppers on National Geographicin dokumentti ihmisistä, jotka eivät vain lue maailmanlopusta kertovia kirjoja vaan varautuvat siihen mitä tulee tapahtumaan kun paska osuu tuulettimeen.

Dokkarin katsottuani tekee mieli ryhtyä omavaraiseksi. Hankkia vuohi taikka kaksi. Treenata ampumista ja tehdä suunnitelmia.

Mutta koska olen pohjimmiltani kirjatoukka, taidan aloittaa hakemalla kirjastosta selviytymisoppaita…

Sota nollapollia vastaan

Normaali

Max Brooks: Sukupolvi Z – Zombisodan aikakirjat.

Johnny Kniga 2011

450s.

Arvostelukappale kustantajalta.

Sukupolvi Z, alkuperäiseltä nimeltään World War Z, on modernin zombikirjallisuuden klassikko. Post-apokalyptisia asioita käsittelevissä blogeissa ja nettifoorumeilla tämä on se kirja, jota aina genreen tutustumassa oleville suositellaan. (Kyllä, minä hengaan netissä zombi- ja post-apokalypsifoorumeilla, enkä edes häpeä myöntää sitä!) Ja harvinaista kyllä, tällä kertaa korkeat odotukset eivät johda vain eeppiset mittakaavat saavuttavaan pettymykseen.

Sukupolvi Z on juuri niin hyvä kuin sen sanotaan olevan. Valitan säännöllisesti post-apokalyptisista ja dystopisista kirjoista, jotka eivät ole kyllin synkkiä, jotka eivät tunnu todellisilta, eivät tunnu missään… No, nyt kyllä tuntuu! Tuntuu niin että tukka lähtee!

Kirja on zombisodasta selviytyneiden haastatteluista koostuva suullisen historian dokumenttikokoelma. Selviytyjät kertovat siitä, mitä tapahtui, Potilas Nollasta aina sodan kyseenalaiseen loppuun saakka. Sisälmyksillä tarinassa ei mässäillä, mutta siitä huolimatta Sukupolvi Z on kenties pelottavinta, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Monet kuvaillut asiat ja tapahtumaketjut tuntuvat realistisilta: näin se voisi ihan hyvin mennä, jos tällainen tilanne eteen tulisi. Ja tämä todentuntu jos mikä nostaa niskakarvat pystyyn.

Tämä johtunee ennen kaikkea siitä, ettei Brooks ole todellakaan nyhjäissyt tyhjästä, vaan teki kirjaa varten valtavan määrän tutkimustyötä. ”Kaikki Sukupolvi Z:ssä pohjautuu todellisuuteen… no, paitsi zombit. Mutta kaikki muu on joko lainattu todellisuudesta tai 100 prosenttia totta. Teknologia, politiikka, talous, kulttuuri, sotataktiikka…”, Brooks kertoi taannoin Washington Postin haastattelussa.

Kirjan parasta antia ovat skenaariot siitä, miten maailma reagoisi zombien hyökätessä. Lääkefirmat markkinoivat innoissaan lumelääkkeitä ja tahkoavat rahaa ihmisten välittämättä. Israel sulkee rajansa ja määrää koko kansan karanteeniin. Pakistan ja Iran panikoivat ydinaseidensa ja rajaselkkaustensa kanssa, painavat nappia ja katoavat maailmankartalta. Ja Yhdysvallat, tietysti, lähtee soitellen sotaan mahtiaan todistaakseen. Mutta kuinkas sitten kävikään…

Myös sodan jälkeinen, muuttunut maailma on mielenkiintoinen. Uskontoon turvautunut Venäjä on nyt nimeltään Pyhä Venäjän keisarikunta. Kuubasta on tullut demokratia ja talousmahti, Islanti puolestaan on täysin zombien vallassa. Ja valaat, ne ovat kuolleet sukupuuttoon sen jälkeen kun puolet ihmiskunnasta pakeni merille ja syödäkin piti.

Kirjan perusteella voi päätellä Brooksin olevan melko kriittinen valtaapitäviä kohtaan ja epäilevän suuresti näiden kykyä hoitaa hommat kotiin. Kirjassa hallitukset ja armeijat kautta maailman mokailevat ja pahasti. Tietoja pimitetään, virheitä ei kehdata myöntää… Ja kaikesta maksavat siviilit ja rivisoltut. Brooksin viesti tuntuu olevan, ettei ylempiä kannata koskaan uskoa sokeasti, eikä valtiovalta todellakaan ole aina oikeassa.

Kirjan suomentaja ansaitsee erityiskiitoksen hienosta työstään, sillä teksti ei kertaakaan särähdä korvaan eikä kuulosta kömpelöltä. Zombien kansankieliset kutsumanimetkin on käännetty luovasti eekoiksi ja nollapolliksi. Näinä usein vähän puolivillaisen käännöskirjallisuuden aikoina on hienoa huomata, että loistavat kirjat yhä saavat ansaitsemiaan käännöksiä.

Kaltaiseni maailmanloppufanaatikot eivät muuten ole ainoina kirjasta innoissaan. Kirjasta puuhataan parhaillaan myös elokuvaa, jonka pääosassa tulee komeilemaan itse Brad Pitt. Ensi-illan päivämäärä on jo ilmoitettu, ja osuvasti se onkin valittu – 21. joulukuuta 2012, maailmanlopun päivä sekin.

 

Alunperin julkaistu syyskuussa 2011 Voiman Fifi-sivustolla.


Ennustus Euraanian raunioilla

Normaali

Eija Lappalainen, Anne Leinonen: Routasisarukset

WSOY, 2011

400s.

Arvostelukappale kustantajalta.

Bioterrori-iskut ja ydinvoimalaonnettomuudet ovat tehneet Euroopasta lähinnä raunioita ja saastunutta maata. Euraania, se mitä maailmasta 2300-luvulla on vielä jäljellä, on jakautunut erilaisiin osasiin. Taivas-nimisellä alueella lähes kaikki on koneistettu ja teknologia pidentää ihmiselämää. Laaksossa taas eletään yksinkertaisesti maata viljellen ja käyttöesineitä ja materiaaleja entisaikojen kaatopaikoilta dyykaten.

Epämuodostumien sekä hallitsemattoman väestönkasvun välttämiseksi syntyvyyttä säännöstellään tiukasti. Perhesuunittelijat päättävät, ketkä saavat lisääntyä ja suurin osa ihmisistä sterilisoidaan. Tiinettäriksi kutsutut naiset kantavat lapset, adoptoida saavat vain harvat ja valitut.

Samaan perheeseen adoptoidut kasvattisisarukset Utu ja Marras ovat varttuneet Laaksossa. Heillä on molemmilla erityisiä kykyjä: Utu osaa kommunikoida koneiden kanssa, Marras puolestaan manipuloida tunteita. Kyvyillä tuntuu olevan vain pahoja seurauksia, ja niistä aiheutuneen tragedian seurauksena Marras pakenee Laaksosta. Tähän rakastunut Utu seuraa perässä. Ja vähitellen selviää, että sisarusten kyvyt liittyvät jotenkin ennustukseen, joka saattaa määrätä koko maailman kohtalon…

Kahden kokeneen nuortenkirjailijan yhdessä kirjoittama Routasisarukset on uuden dystopisen sarjan ensimmäinen osa. Mielenkiintoisinta kirjassa on ehdottomasti sen yksityiskohtainen maailma, jonka erikoisuuksista kerrotaan toivottavasti tulevissa osissa vielä paljon lisää. Myös kirjan teemat ovat suuria ja pohtimisen arvoisia: syntyvyyden säännöstely ja perheiden muodostus, yksilönvapaus ja valtarakenteet, teknologian rooli ihmisten elämässä ja maailman vähittäisessä muutoksessa.

Sarjan ensimmäisenä osana Routasisarukset tuntuu toisinaan melko täyteenahdetulta, juonikuvion lisäksi kun mukaan on pitänyt mahduttaa monisyisen maailman esittely, suurehko henkilökaarti, kasvatti-isän lapsilleen kertomia tarinoita sekä se suuri ennustus. Ehkä juuri tämän tungoksen takia tuntuu, etteivät tapahtumat aina saa aikaa kehittyä rauhassa – suuret taistelut ja muut dramaattiset juonenkäänteet laotaan lakonisesti paperille, eikä lukija tapahtuman kaaren kiireessä pääse oikein tunnelmaan mukaan. Monet asiat tuntuvat myös tapahtuvan hippusen liian helposti: palaset loksahtelevat paikoilleen, sitä törmää kadulla kauan kadoksissa olleeseen biologiseen äitiinsä, ja jokainen vastaan tuleva tuttu liittyy jotenkin siihen pahuksen ennustukseen.

Ennustuksineen ja merihirviöineen kirja tuntuu välillä melkein liikaakin perusfantasialta, ja realistisempaa dystopiaa odottanut pettynee. Joissakin arvioissa kirjaa on kehuttu siitä, ettei se ole lainkaan synkkä – mutta eikö dystopioiden kuuluisi olla? Utopioiden vastakohtina ne ovat pelottavia visioita tulevaisuuden yhteiskunnasta, eikä tätä tarvitse mielestäni mitenkään hissutella. Nuoret ovat huolissaan maailman suunnasta siinä missä muutkin. Saatan toki olla kohderyhmää hieman vanhempi ja vaativampi, mutta itse olisin kaivannut pikkuisen lisää synkkyyttä tähän tarinaan.

On kuitenkin hienoa, että Suomessa tehdään tällaista laadukasta sarjaa. Moni odottaneekin jatko-osia jo kieli pitkällä. (Kenties osittain siksi, ettei ensimmäinen kirja oikein toimi itsenäisenä teoksena vaan jää ikävästi kesken.) Ja erityispropsit kirjailijat ansaitsevat siitä, että koneiden kontrolloinnin voima on annettu naispuoliselle päähenkilölle. Taidot olisi niin helposti voinut laittaa toisinpäin: kundille koneet ja tytölle tunteet. Hurraa siis sille, että mimmikin voi olla maaginen mekaanikko!

 

Alunperin julkaistu syyskuussa Voiman Fifi-sivustolla.

Ajattelemisen aihetta Gossip Girlin sijaan

Normaali

Paolo Bacigalupi: Ship Breaker

Little, Brown 2010

326 s.

Dystopisiin maailmoihin sijoittuvilta nuortenkirjoilta ei nykyään voi välttyä. Niin paljon kuin genreä rakastankin, on totuuden nimissä todettava, että suurin osa näistä kirjoista on ihan silkkaa kuraa. Onneksi muun muassa Hugo- ja Nebula-palkitun Paolo Bacigalupin Ship Breaker -kirja näyttää, ettei teineille suunnatun kirjan tarvitse olla pelkkää kovien kansien väliin tungettua huttua, vaan että ajattelemisen aihetta saa ja pitääkin tarjota.

Kuten kaikki hyvät dystopiat, Ship Breaker on poliittinen julistamatta viestiään. Kirjan maailma ei myöskään tunnu liian kaukaa haetulta, vaan on vieras juuri sillä vähän epämukavalla tavalla joka saa miettimään sitä missä ihmiskunta nyt on ja mihin suuntaan me olemmekaan menossa.

Ship Breakerin maailmassa öljyhuippu on ollut ja mennyt, ja fossiiliset polttoaineet ovat muisto vain. Kuudennen luokan hirmumyrskyt ovat kuukausittaisia ja uponneista kaupungeista muistuttavat ainoastaan aaltojen alta pilkistävät tornitalojen huiput. Napajäätiköiden sulaminen on pakottanut kaiken menettäneet inuitit kauppalaivoja jahtaaviksi merirosvoiksi.

Vanhoja rahtilaivoja makaa rannoilla raatoina. Nälkäpalkalla raatavat köyhät tienaavat elantonsa näistä laivoista, irrottamalla niistä kaiken minkä pomot myöhemmin voivat myydä eteenpäin: osia, metallia, kuparia. Teini-ikäinen Nailer Lopez on yksi näistä laivanhajottajista. Työ on vaarallista ja rankkaa, ja mokat johtavat välittömästi potkuihin. Mutta paljon pahemminkin voisi olla: ainoana vaihtoehtona on itsensä myyminen, joko rannan huorataloissa tai sitten osina, elinkauppaa harjoittavan uskonnollisen kultin kautta.

Vapautta ja helppoa elämää Nailerille edustavat rikkaiden kuunarit, hienot laivat joiden hän toisinaan näkee liitävän horisontin halki. Ne ovat kuitenkin vain haaveita….  kunnes eräänä päivänä Nailer löytää haaksirikkoutuneen kuunarin, ja sen sisältä tytön. Rikkaan suvun perijäksi osoittautuvaa tyttöä jahtaavat monet, ja tästä voisi saada hinnan jonka suuruutta Nailer ei osaa edes kuvitella.

Maailmassa jossa yhteiskuntaluokat ovat  valovuosien päässä toisistaan ja ketä tahansa puukotetaan selkään jos siten vain selviää itse yhden päivän lisää, Nailer tekee poikkeuksellisen päätöksen. Hän päättää auttaa tyttöä se sijaan että rahastaisi tällä. Ja siitä alkaa tietysti seikkailu.

Parasta Ship Breakerissa on sen mielenkiintoinen maailma, jota Bacigalupi avaa inforyöppyjen sijaan yksityiskohtia pudottelemalla. Lisäksi kaikilla kirjailijan kuvittelemilla muutoksilla tuntuu olevan todellisuuspohja. Kirjan juoni ei ehkä ole maailmojamullistava, mutta tarinan teemat koskettavat meitä kaikkia. Lukijan ei todellakaan tarvitse olla nuori kirjasta nauttiakseen – ja se jos mikä on hyvän nuortenkirjan merkki.

Bacigalupin tuotantoa aletaan luultavasti suomentaa pian, ja toivon tosiaan että tätä kirjaa ei silloin jätetä väliin vain sen kohderyhmän takia. Erityisesti teinit nimittäin tarvitsevat Ship Breakerin kaltaista kirjallisuutta – kirjoja, jotka ovat haastavampia kuin nykyään kasapäin julkaistava, Gossip Girlin kaltainen roska. Kirjoja, jotka pakottavat meidät miettimään sitä mihin Gossip Girlin kaltaisen roskan ihannoiminen saattaa pian johtaa, meidät ja ihan koko maailman.

Kirjan neljä ensimmäistä lukua voi lukea täällä.

 

Alunperin julkaistu kesäkuussa 2011 Voiman Fifi-sivustolla.

Maailmanlopun aakkoset

Normaali

Richard Horne: A Is for Armageddon – An Illustrated Catalogue of Disasters

Square Peg 2009.

272 s.

Kirja, joka alkaa potentiaalisia katastrofeja esittelevällä jaksollisella järjestelmällä, ei voi olla muuta kuin loistava. A is for Armageddon -teoksen sisällysluettelona toimiva periodic catastrophic -taulukko saa järjestelmällisyyttä rakastavan maailmanloppufanaatikon vinkumaan onnesta. Olen myyty! Tämä on paras kirja ikinä! Enkä ole vielä päässyt edes sisällysluetteloa pidemmälle!

A is for Armageddon on katsaus erilaisiin ilmiöihin, jotka saattavat toimia loppuna maailmalle sellaisena kuin me sen tunnemme. Osa on asiallisia ja todennäköisiä (merenpinnan nousu, ydintuho, ylikansoitus)… ja osa taas vähemmän todennäköisiä (eläinten ilmavaivat, avaruusoliot ja ilmestyskirjan ratsastajat).

Yli sadan kohdan lista on jaettu erilaisiin kategorioihin. ”Se on kokonaan sinun syytäsi” -otsakkeen alle kuuluvat muun muassa lämpötilan nousu, saasteet sekä fossiiliset polttoaineet. ”Ne tappaa meidät kaikki” puolestaan luettelee katastrofeja, jotka maailmaa pyörittävät herra isoherrat saattavat aiheuttaa: kolmas maailmansota, talousromahdus ja terrorismi.

Mielenkiintoista kyllä, sellaiset asiat kuin tulvat, kuivuus ja tsunamit on luokiteltu jumalan töiksi tai muuten vain raamatullisiksi ongelmiksi. Tämä syö vähän kirjan uskottavuutta, vaikka luultavasti tarkoituksena oli vain olla hauska.

Jokaisesta potentiaalisesta maailmanlopettajasta kerrotaan lyhyesti, ja tekstin ohessa on pieni faktalaatikko: koska se tapahtuu, lähestymisestä kertovia merkkejä ja mitä sen jälkeen. Lisäksi on when should I start to panic -mittari, jossa vaihtoehdot ovat nyt, pian, myöhemmin ja liian myöhäistä.

Aika monessa kohdassa mittari on punaisella: nyt, tai liian myöhäistä.

Huolimatta tuomiopäivän fiiliksistä A is for Armageddon on värikäs ja kovin coolin näköinen kirja. Maailmanlopun asiathan ovat nykyään kovin trendikkäitä, ja tämäkin kirja on ulkoisesti kuin kenen tahansa graafisen suunnittelijan kahvipöytäkirja. Kivojen kuvien ja viihteellisen lähestymistavan taustalla on kuitenkin paljon painavaa asiaa, ja jo ennen puoliväliä alkaa vähän masentaa: hitsi että me olemmekin pulassa. Eräässä arviossa kirjaa kuvattiinkin parhaannäköiseksi kirjaksi, joka koskaan on tehnyt sinusta masentuneen.

Masentamisen lisäksi A is for Armageddon onnistuu, ihme kyllä, myös naurattamaan. Kirjoitustyyli on hauska ja jokaisessa luvussa on tuhottomasti alaviitteitä, jotka ovat järjestään vitsejä. Välillä suoranainen pikkunokkeluus ja alaviitteiden yletön runsaus alkaa jo ärsyttää, mutta sitten kirjoittaja heittää taas hyvän huonon läpän ja saa lukijan hihittämään. Esimerkiksi aavikoitumisesta kertova luku avataan näin: For those who can’t wait to hit the beach, if you hang around long enough the beach might come and hit you.

Joku saattaa pitää kirjan huumoria mauttomana tai ihan vain typeränä, mutta minä satun pitämään sitä hauskana. Sitä paitsi maailmanloppua odotellessa on kiva nauraakin välillä vähän. Vaikka sitten parille aavikoitumisesta kertovalle huonolle vitsille.

Alunperin julkaistu kesäkuussa 2011 Voiman Fifi-sivustolla.

Ei saatana, zombeja!

Normaali

Max Brallier: Can You Survive the Zombie Apocalypse?

Gallery 2011

400s.

Arvosteluḱappale kustantajalta.

Maanantaiaamu Manhattanilla. Olet tylsistymässä kuoliaaksi duunissa, kun yhtäkkiä hysteerinen vastaanottovirkailija juoksee huoneeseen ja laittaa telkkarin päälle. Uutisissa näytetään miten sairaalapotilas hyökkää rakennuksesta pakenevan lääkärin kimppuun ja ahmii tämän kuin kebabin. Sitten potilaita ilmestyy lisää. Kymmenen. Sata. He käyvät reportterin kimppuun. Tajuat: ei saatana, zombeja!

Sinun on päästävä pois Manhattanilta. Mutta miten?

Taksilla? Käännä sivulle 204.

Metrolla Brooklyniin? Käännä sivulle 205.

Vai pyritkö takaisin kotiin? Käännä sivulle 22.

Kovin montaa asiaa en Jenkkilässä kasvaneilta ystäviltäni kadehdi, mutta yhtä kyllä: Choose Your Own Adventure-kirjojen parissa vietettyä lapsuutta. Itse muistan törmänneeni vain kerran tarinaan, jossa lukija sai valita muutamasta vaihtoehdosta ja näin päättää mitä seuraavaksi tapahtui: Aku Ankan taskukirjan seikkailustoorissa Mikki ja Hessu rymysivät kummituslinnassa, ja aina välillä sain päättää menivätkö nämä kellariin tutkimaan epäilyttäviä ääniä vai kiipesivätkö sittenkin linnan narisevaan torniin.

Kokemus oli tajunnanräjäyttävä. Luin tarinaa varmaan viikon, aina vähän toisin valiten, katsoen että kuinkas sitten kävikään.

Nyt nero nimeltä Max Brallier on tuonut vaikuta-itse-tapahtumiin -tarinoiden ilon myös aikuisille. Can You Survive the Zombie Apocalypse -kirjan tyylilajina on tietysti kauhu, ja se kertoo juuri siitä, mistä nimen perusteella voi päätellä: miten SINÄ pärjäisit zombien hyökätessä? Kirja ei varsinaisesti anna mahdollisuutta kokeilla zombihyökkäyksen varalle tehtyjen omien suunnitelmien toimivuutta, sillä tarjotut vaihtoehdot ovat aika kaukana vakavista, mutta pirun hauskoja tarinat kyllä ovat. B-luokan leffaa muistuttavassa tarinassa tapahtuu mitä hillittömämpiä juttuja.

Sitä voi päätyä nakun ninjastripparin matkaan.

Tai linnottautua Barnes&Noble-kauppaan lukemaan zombikirjallisuutta taisteuun valmistautuakseen.

Tai nähdä miten George. Fucking. Romero. komentaa zombiarmeijaa.

Sitä saattaa selvitä. Tai sitten saattaa kuolla – mitä moninaisimmin tavoin.

Brallier on onnistunut tavoittamaan täydellisesti zombitarinoihin kuuluvan fiiliksen, jossa ensin vähän pelottaa ja sitten naurattaa, parhaimmillaan niin että aamukahvit lennähtävät nenän kautta kirjan sivuille. Kohtaus, jossa päähenkilö pakomatkallaan päätyy comic coniin ja lempihahmoikseen pukeutuneet nörtit alkavat lahdata zombeja, on kenties hysteerisintä mitä olen ikinä lukenut. Ja mikä parasta, aivan kuten lapsuuteni Mikki-seikkailun, tämänkin kirjan voi lukea niin monta kertaa kuin jaksaa. Hulluja juonenkäänteitä tuntuu riittävän loputtomiin.

Ja pakko ylpeilla ihan vähän: itse valitsin heti ensimmäisellä kerralla kaikissa kohdissa niin, että selvisin hommasta hengissä.

Entä sinä? Pärjäisitkö?

Alunperin julkaistu toukokuussa 2011 Voiman Fifi-sivustolla.

Chakrainen superihminen ja dystopia taustakankaana

Normaali

Sami Parkkinen: Punainen pyörre

Gummerus 2011

303 s.

Arvostelukappale kustantajalta.

Sami Parkkisen Punaisen pyörteen hienot kannet virittävät tunnelmaan. Ne lupailevat tarinan vievän lukijan “kaamospimeään lähitulevaisuuteen tärveltyneille joutumaille, autioituneisiin teollisuushalleihin ja kituviin taajamiin”, Suomeen, joka on enää vain “taloussuhdanteiden runtelema maailmanlaita”. Jee! Kotimaista dystopiaa! Tuttuihin paikkoihin sijoittuvia lähitulevaisuusvisioita on aina mielenkiintoista lukea, sillä silloin muutoksen näkee paremmin, se tuntuu vähän kolhommalta.

Mutta Punaisessa pyörteessä maailman ja yhteiskunnan muutokset ovat vain taustakangasta scifi-trillerille. Ne tekevät kirjasta normitrilleriä mielenkiintoisemman, mutta yksityiskohtaisten dystopioiden ystävä tuntee silti pientä pettymystä. Kerro lisää, Sami! Sinne tänne ripoteltuja pieniä viitteitä lukiessa tulee olo, että kirjailijalla on mielessään tarina siitä mitä tapahtui, sitä ei vain selitetä enempää.

Parkkisen tulevaisuuden Suomessa yhteiskunnan kollektiivisia tunnetiloja tasataan lisäämällä pienipalkkaisia töitä laman aikana. Kalajoen hiekkasärkiltä löytyy tuuliturbiineja ja aaltoenergialapoja, maailmantalous on epävakaa ja konkurssit yleisiä. “Tuloverotus tulisi sitoa kansainvälisten pörssien keskiarvoon, ja prosentti kohoaisi progressiivisesti siten, että mitä enemmän pörssikeskiarvo vajoaisi, sitä raskaammin suurituloisia verotettaisiin”, on jo ehdotettu.

Kirjan päähenkilö CJ Hakala on traumaattisen menneisyyden omaava vastahakoinen sankari. Kaukana kaikesta ja kaikista sijaitsevassa varuskunnassa CJ on saanut erikoiskoulutuksen, jonka tarkoitusta ei tiedä eikä välitäkään tietää. Aina siihen asti kun lähistöllä asuva puolikoneellinen eversti yllättäen brakaa, ja CJ joutuu tämän mekaanikoksi. Ja sitten alkaakin hurja ajojahti.

Toiminnantäyteiset, nopeat kohtaukset sekä suuri määrä kertojia saavat teoksen tuntumaan Hollywood-leffan kirjaversiolta. Yllättäen yhteenheitetyt sankarit juoksevat aikaa vastaan tavoitteenaan selvittää mysteeri ennen kuin salaperäisen tahon hallinnoimat sydämentahdistimet aiheuttavat kohtauksen tai hampaaseen asennettu lähetin paljastaa. Salaisuuksia kelaillaan auki läpi kirjan, mutta erinäisten arvoitusten huipennukset eivät oikein tuo selvyyttä mihinkään. Lopussa hämmensi edelleen, että miten eri palaset ja henkilöt sopivatkaan yhteen, ja mistä ihmeestä oikein oli kyse.

Trillerinä Punainen pyörre toimii, sillä vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei jää puuttumaan. Myös aihe on tuore ja sopivan skifi: ihmiskehon ja -mielen manipulointi ideaalitasolle chakrojen toimintaa säätelevien rauhastahdistimien avulla. Tieteen ja itämaisen filosofian yhdistelmä on kiinnostava, mutta siitä huolimatta kirjasta tahtoi pitää enemmän kuin lopulta piti. Vaikka kirjan pettäessä odotukset se lieneekin enemmän odotusten kuin itse kirjan vika.

Dystopiat ovat nyt kovasti muodissa, mutta missä viipyvät suomalaiset sellaiset? Suomalaisessa yhteiskunnassa on jo niin moni asia vähän vinkkelissä, että niistä voisi helposti lähteä kehittelemään vaikka minkälaisia synkkiä tulevaisuudenkuvia. Ja suomalainen post-apokalyptinen kirjallisuus, se vasta ihanaa olisikin. Koivunvesat puskevat läpi halkeilleen, aution Mannerheimintien! Ostoskeskuksia asuttavat villieläimet! Ja mitä tapahtuukaan maaseudulla… Voisiko joku pliis kirjoittaa sellaisen kirjan?

Alunperin julkaistu huhtikuussa 2011 Voiman Fifi-sivustolla.

Maata ei ole kironnut Jumala vaan Ihminen itse

Normaali

Margaret Atwood: Herran tarhurit

Otava 2010.

527s.

Arvostelukappale kustantajalta.

Margaret Atwood on dystopioiden kirjoittajana aivan omaa luokkaansa. Hänen karseat ja kiehtovat kirjansa saavat lukijan pohtimaan sitä, miten perseelleen maailma voikaan mennä ja miten helposti. Tunnelma välittyy, ja se on kammottavista tulevaisuudenkuvista lukiessa tärkeintä: lukija odottaa oloa, että ihan kohta rytisee. Tai että vähitellen kaikki hiipuu ja rapautuu. Ja sitten alkaa se selviäminen.

Lähitulevaisuuden maailmassa palvotaan teknologiaa ja kaikesta tahdotaan vain suurempaa ja parempaa. Tiede edistyy valtavin harppauksin, ja etenkin geeniteknologia on kovassa huudossa: sioissa kasvatetaan ylimääräisiä elimiä ihmisille, BioLetti-lampaat ovat käveleviä, luonnollisia hiustenpidennyksiä ja pikaruokaa olevat NaposTiput eivät koskaan ole oikeita kanoja olleetkaan. Yhteiskuntaluokat etääntyvät toisistaan yhä enemmän. Kaikki muuttuu jatkuvasti vähän vaarallisemmaksi ja vaikeaksi. Ja lopulta laboratoriossa luotu virus hankkiutuu eroon melkein koko ihmiskunnasta.

Herran tarhurit on eräänlainen rinnakkaisteos vuonna 2003 ilmestyneelle Oryx ja Crakelle. Kirjojen tarinat samasta katastrofista ja kaikesta siihen johtaneesta limittyvät ja lomittuvat. Siinä missä Oryx ja Crake kuvasi lähinnä miehiä, ovat molemmat Herran tarhurien päähenkilöt naisia. (Tämä tekee kirjasta lajissaan aika erikoisen, sillä yleensä fiktiossa tavatan jättää maailmanlopusta selviytyminen miehille.) Ja kahdella kovin erilaisilla kertojalla on menneisyydessään yksi yhteinen nimittäjä – Herran Tarhurit.

Tarhurit ovat ympäristötietoinen ja kovin systeeminvastainen uskonlahko jonka jäsenet varautuvat Vedettömäksi tulvaksi kutsumaansa katastrofiin. He suorastaan odottavat ihmiskunnan tuhoa ja uutta alkua. “Maata ei ole kironnut Jumala vaan Ihminen itse”, lataa lahkon johtaja Aatami Ensimmäinen. Tuhoa odotellessa Tarhurit dyykkaavat ja pyrkivät elämään mahdollisimman omavaraisesti. Kirjan rahaa ja edistystä palvovassa maailmassa hengellistä harrastavat enää vain harvat ja hörhöt, ja Tarhurit vaikuttavatkin ensin täysiltä sekopäiltä. Toisaalta, kuka onkaan eniten sekaisin – jatkuvaan kasvuun ja edistykseen uskova, vaiko se joka koettaa elää sopusoinnussa muun maailman kanssa?

Erityisen vaikuttavat dystopiat kauhistuttavat yleensä siksi, ettei niiden kuvaaman maailman syntyyn vaadittava askel tunnu kovin suurelta. Atwood onkin korostanut kirjoittavansa scifin sijaan spekulatiivista fiktiota, joka perustuu aina tavalla tai toisella jo olemassaolevaan sitä vain hieman pidemmälle kehitellen. Kyseessä on siis eräänlainen pessimistinen entä jos -leikki, jossa mietitään miten monella tavalla ihmiskunta voi päätyä suoraan helvettiin.

Ja leikki toimii. Kirjan luettuani minun ei todellakaan tee mieli tunkea suuhuni mitään geenimuunneltua. Tunnen myös palavaa halua hamstrata ruokavarastoja ja piilottaa säilykepurkkeja metsään. Perkele, pelottaa. Kuten taitaa pelottaa Atwoodiakin – kirjailijan huolestunut ääni resonoi päähenkilö Tobyssa kun tämä ajattelee, jo ennen kuin Vedetön tulva lopulta tulee ja vie mennessään lähes kaiken: “Me käytämme Maapallon loppuun. Se vetelee viimeisiään. Ei sellaisten pelkojen kanssa voi elää niin että viheltelee vain.”

Alunperin julkaistu maaliskuussa 2011 Voiman Fifi-sivustolla.