Amerikan yhdistymättömät vallat

Harry Turtledove: The Disunited States of America

Tor Books 2006

288s.

The Disunited States of America -kirjan kirjoittaja Harry Turtledovea kuvaillaan vaihtoehtohistorioiden mestariksi. Ainaisea jahkailijana ja entä jos -ajatusleikkien kuningattarena rakastan vaihtoehtohistorioita – ne antavat oikein luvan kanssa pohtia tuntikausia sitä, miten eri tavalla moni asia ja peräti koko maailma olisi voinut mennä, jos joku jossakin olisi kerran valinnut hieman toisin. Lisäksi kirjan idea Yhdysvalloista, joka ei koskaan yhdistynyt, on jo sinällään mielenkiintoinen, samoin kuin rasismi yhtenä kirjan pääteemoista. Odotukset olivat siis kirjaa aloittaessa korkealla.

Valitettavasti Turtledove ei kuitenkaan lunasta odotuksia. Kirjan parasta antia ovat tosiaan sen mielenkiintoinen maailma ja alkuasetelma, jossa Ohio ja Virginia ovat ajautumassa sotaan keskenään. Jotakuinkin kaikki muu teoksessa jää kuitenkin puolitiehen. Päähenkilöt, teini-ikäiset Justin ja Beckie, ovat kuin paperinukkeja joista ei saa kerrassaan mitään irti. Olen melkein vamis kruunaamaan nämä tylsimmiksi hahmoiksi joihin olen ikänäni törmännyt. Ja se jos mikä on nuortenkirjalle, joiden veto yleensä perustuu samaistuttaviin päähenkilöihin, aikamoinen epic fail.

Kirja kuuluu siihen oikein överiamerikkalaiseen nuortenkirjallisuuden lajiin, jossa ei kiroilla eikä sekstata. Siis ollenkaan. Yhtään. Kahden teinin väliset tunteet eivät koskaan etene minkäänlaiselle edes etäisesti fyysiselle tasolle, mikä on ainakin tämän lukijan mielestä lievästi sanottuna epäuskottavaa. Kirjailija myös välttää voimasanojen mainitsemista loppuun saakka, huolimatta siitä että jotkut kirjan hahmoista kiroilevat. Tästä kerrotaan oudolla tavalla: kiroilun kuullut henkilö nimittäin mainitsee moralisoivasti, että ’tietenkään tämä ei oikeasti sanonut himputti, vaan jotain ihan muuta, paljon pahempaa’. Todellista sanaa ei mainita. Ilmeisesti ne eivät sovi herkkien lukijoiden silmille.

Vaikutelma on kerrassaan teennäinen ja sormeaheristelevä. Onkohan tämä sitä jenkkihyssyttelyä? Ehkä kyseessä on konservatiivisten vanhempien pilteille suunnattu teos, mutta kyllä minä ainakin vaadin nuortenkirjalta vähän todenmakua. Ei siellä tarvitse vittujen ja perkeleiden ympäriinsä lennellä. Enkä myöskään vaadi teiniraskauksia tai muuta vastaavaa. Mutta edes vähän todentuntua, pliis.

Ja erityisesti minua häiritsi jotenkin periamerikkalainen kaksinaismoralismi: kirjassa ei pussata eikä kiroilla, mutta ihmisiä kyllä tapetaan. Goreinta koskaan lukemaani kirja ei todellakaan ollut, mutta kyllä siellä veri roiskui, ja sitä kuvailtiin ihan kylliksi. Ampuminen ja tappaminen ovat siis ihan hyväksyttäviä, mutta kirosanan kirosanaa ei saa tekstiin tulla?

Kirjan puolivälissä kyllästyin siihen ja aloin pikalukea eteenpäin, rivien yli loikkien, toiveenani löytää jostakin kohta jossa tarina alkaisi parantua. En muuten löytänyt. Lopussa ihan harmitti moinen ajan tuhlaus, ja tein vakaan päätöksen opetella jättämään huonot kirjat kesken heti niihin kypsyttyäni.

The Disunited States of America on osa itsenäisistä teoksista koostuvaa sarjaa, jossa crosstime traffic, siis jonkinlainen halkiaikain liikenne, mahdollistaa liikkumisen rinnakkaistodellisuudesta toiseen. Kaikissa sarjan kirjoissa on ilmeisesti eri päähenkilöt, ja ne käsittelevät kaikki eri maailmoja. Idea on todella houkutteleva, ja mieleni teki jo tarttua toiseen sarjan kirjaan… Kunnes taas muistin miten surkea tämä juuri lukemani oli. En siis taida tuhlata enempää aikaani Turtledoven toisten teosten parissa.

Jos tästä lukukokemuksesta kuitenkin jotain hyvää pitäisi repiä, on se tämä: innostuin jälleen vaihtoehtohistorioista, ja aion vakaasti löytää lisää aihetta käsitteleviä, hyviä kirjoja lukulistalleni.

Rakkaus lähtee lobotomialla

Lauren Oliver: Delirium – rakkaus on harhaa

WSOY 2011

351 s.

Arvostelukappale kustantajalta.

Lauren Oliverin Delirium tuntuu olevan tuutattu aikalailla samasta muotista kuin lukemattomat muutkin nuorille suunnatut lähitulevaisuutta käsittelevät kirjat: on tiukasti kontrolloiva valtiovalta ja yksilön rajoitetut vapaudet, sekä päähenkilö, jonka silmät yllättäen avautuvat näkemään täydelliseltä lintukodolta vaikuttaneen maailman todelliset kasvot. Utopia muuttuu dystopiaksi ja seikkailu alkaa.

Trilogian aloitusosaksi mainostetun kirjan pelastaa kuitenkin suhteellisen tuoreelta tuntuva idea – nimittäin ajatus rakkaudesta sairautena. Deliriumin maailmassa amor deliria nervosa on julistettu tappavaksi taudiksi, ja se poistetaan kaikista täysi-ikäisistä kansalaisista aivoleikkauksen avulla. ”Parannetut” ihmiset ovat tyyniä, tyytyväisiä eivätkä hetkahda juuri mistään. Tunteiden ääripäät ovat heille mennyttä elämää.

Parantamattomia nuoria koetetaan vaalia sairaudelta säännöin, ulkonaliikkumiskielloin ja ratsioin. Pojat ja tytöt pidetään tiukasti erillään. (Homoseksuaalisuutta kirjan maailmassa ei mitä ilmeisimminkään ole.) Yhdysvallat on sulkenut rajansa, ja maan sisälläkin kaupunkeja kiertävät sähköaidat. Valtio vertaa rakkautta flunssaan, ja rajoja lämpimästi pukeutumiseen – ne pitävät ihmiset turvassa ja terveinä.

Seitsemäntoistavuotias Lena uskoo tietysti tähän kaikkeen ja odottaa parannusta kuin kuuta nousevaa. Lenan suvussa on nimittäin sairautta – tämän äiti tuli hulluksi rakkaudesta ja tappoi itsensä vuosia sitten. Kaikesta hermoileva, pelokas Lena ei tahdo mitään muuta kuin sairaudettoman, rauhallisen elämän. Kunnes hän kohtaa mysteerisen Alexin ja – tietysti – rakastuu.

Alex on kotoisin sähköaitojen toiselta puolelta, Korpi-nimiseltä alueelta, jota kansoittavat invalideiksi kutsutut ihmiset, vallankumoukselliset, joita ei ole parannettu amor deliria nervosasta. Fasistista yhteiskuntaa vastustava Alex sanoo ihmisten elävän kuin häkissä, ja vähitellen Lenakin ymmärtää sen.

”Koko seitsemäntoista vuoden ja yhdentoista kuukauden pituisen elämäni aikana en ole koskaan, en kertaakaan, ajatellut sillä tavalla. Olen aina vain miettinyt, mitä kaikkea rajat pitävät takanaan, etten ole tullut ajatelleeksi, että ne myös sulkevat meidät sisäänsä.”

Kyynistä lukijaa ärsyttää nuorten salamarakastuminen ja Twilight-tyylinen välitön sielunkumppanuuden julistaminen. Melkein tekee mieli taipua valtion kannalle, että kyllä, sairautta se on… Lisäksi harmittaa, että nynny Lena tarvitsee miehen näyttämään itselleen, mistä maailmassa todella on kyse. Onneksi Lenasta löytyy lopulta vähän munaa, ja tämä nousee vastarintaan. Toivon vain, että tämän vastarinta laajenee sarjan seuraavissa osissa rakkaudessa rypemistä pidemmälle. Luultavasti näin käykin, sillä kahden teinin rakkaudesta tuskin riittää trilogiaksi asti.

Jatko-osiin toivoisin myös kirjailijalle laajennusta sanavarastoon. Lena on nimittäin jatkuvasti vähällä puklata. ”Pakotan itseni olemaan oksentamatta”, ”vatsaani vääntää”, ”[käyn] henkistä köydenvetoa ruuansulatuselinteni kanssa”… Lukija jo ihan hermostuu – mikä helvetti tämän tytön vatsaa vaivaa, kun sitä koko ajan oksettaa?!

Jatkuvaa yrjön odottamista ja ärsyttävää salamarakastumista lukuun ottamatta Delirium on ihan kelpo kirja. Sen parhaita puolia, siis mielenkiintoista konseptia ja esimerkiksi rakkauden sairausluokituksen sekä Parannuksen keksimisen historiaa, avataan toivottavasti lisää trilogian tulevissa osissa.

 

Alunperin julkaistu marraskuussa 2011 Voiman Fifi-sivustolla.

Sex & The Zombie Apocalypse

The Frisky julkaisi viime kuussa Mind of Man -sarjassa tekstin nimeltä Sex & The Zombie Apocalypse. Näin houkuttelevasti nimetty (kaksi lempiasiaani yhdessä otsikossa!) kirjoitus ei voi olla mitään muuta kuin silkkaa kultaa, suitsuketta ja mirhamia.

Postaus käsittelee sen kirjoittajan, John DeVoren näkemyksiä parinmuodostuksesta, zombeista sekä parinmuodostuksesta aikana jolloin zombit mellastavat maailmassa. DeVore kehottaa pohtimaan potentiaalisen kumppanin selviytymismahdollisuuksia elävien kuolleiden iskiessä ja päättämään sen perusteella, onko joku seuraavien treffien arvoinen vaiko ei. Sillä loppujen lopuksihan on kyse tästä:

”Dating, now or during the zombie apocalypse, should be about finding that person who will join you in battle.”

Lienee sanomattakin selvää, että koen parhaillaan lähes vastustamatonta halua lähettää DeVorelle sähköpostia, jossa pyydän tätä aviomiehekseni ja taisteluparikseni. Mutta jos minusta ja Johnista ei paria tulekaan, auttavat tämän neuvot toivottavasti minua löytämään rinnalleni jonkun toisen maailmanloppuun varautuvan. Artikkelin neuvojen mukaan kun aion soveltaa teoriaa treffailuun jo nyt, ennen kuin on liian myöhäistä.

”When the dead walk and the world is plunged into chaos, the only dating advice that will matter is this: the couple that beheads zombies together, stays together.”

Koko tekstin voi lukea täällä.

Kuvat: http://noahw.deviantart.com, http://talesofaretromodernhousewife.blogspot.com

Jatkuva paljastelu uskontunnustuksena

Ben Elton: Blind Faith

Bantam Press 2007

320s.

 

Koomikko Ben Elton tunnetaan lähinnä käsikirjoittamistaan tv-sarjoista – jos tunnetaan. Myös kirjailijana kunnostautuneen Eltonin tuotantoa on suomennettu harmillisen vähän. Ajankohtaisia aiheita ilkkuvan miehen satiirisia teoksia soisi kaikkien lukevan, sillä Elton on omaa luokkaansa nykymeiningin pilkkaamisessa.

Dystopinen romaani Blind Faith julkaistiin alun perin jo neljä vuotta sitten, mutta se ei ole vanhentunut vähääkään. Päinvastoin voisi jopa sanoa kirjan olevan nyt ajankohtaisempi kuin ilmestyessään. Se on oikeastaan aika surullista – kirja kertoo nimittäin lähitulevaisuuden yhteiskunnasta, jossa sosiaalinen media on uusi uskonkappale, paljastelu päivittäistä ja yksityisyys rikollista.

Blind Faithin maailmassa uskonnolliset hörhöt määräävät, että kaikkien tulee jakaa kaikki kaikkien kanssa, kaiken aikaa. Ihmiset lataavat videoita itsestään WorldTubeen ja raportoivat tunteistaan Face Space -sivuilleen. Päivittäiset ilot ja surut tilitetään taloyhtiön videochattikanavalla, sillä kaiken julkista revittelyä pidetään merkkinä hartaasta uskosta. Ihmiset ovat jatkuvasti iloisia ja esillä, ja kaikilla pitää koko ajan olla mahdollisimman kivaa. Siksi ruokakin on aina makeaa. Majoneesiinkin lisätään sokeria.

Sokerisen kolikon kääntöpuoli on kuitenkin ruma. Puolet Britannian lapsista kuolee ennen viidettä ikävuottaan sairauksiin, jotka ennen kyettiin parantamaan tai joita vastaan voitiin rokottaa. Nyt rokotukset ovat rikollisia, sillä epidemioiden uskotaan olevan jumalan tapa rangaista pahaa ihmistä, joka kerran luopui uskostaan ja erehtyi tieteen tielle. Tiede on kerettiläisyyttä, evoluutioteoria suorastaan saatanasta ja kaikki kirjat self help -opuksia lukuun ottamatta pannassa.

Trafford Sewell on hiljainen mies, joka ei tunnu sopivan joukkoon. Hän haikailee yksityisyyden perään, pitää salaisuuksista ja tuppaa unohtamaan ladata jatkuvasti videoita itsestään kaiken kansan nähtäville. Uusi maailma aukeaa Traffordille kun hän yllättäen saa selville, että on olemassa ihmisiä jotka yhä vannovat järjen nimiin uskon sijaan. Ja kun epidemiat sitten pyyhkäisevät yli Lontoon, tulee Traffordista rikollinen hänen antaessaan rokotuttaa tyttärensä Caitlin Happymealin sairauksia vastaan. Muutos tossukasta vallankumoukselliseksi on lähes väistämätön.

Blind Faith on etevä dystopia, jolla on osuva aihe. Elton suomii riemukkaalla tavalla sekä uskontoja että tapaa jolla sosiaalinen media nykyään hallitsee ihmisten elämää. Kirjaa voikin suositella lämpimästi kaikille niille, jotka ovat korviaan myöten täynnä tositeeveetä, YouTube-julkkiksia ja jokaisen vessakäynnin raportoimista Facebook-päivityksissä.

Juonellisesti Blind Faith ei ehkä ole mestariteos, mutta kömpelyydet on valmis antamaan Eltonille anteeksi, kirja kun on kaiken kaikkiaan nokkelaa viihdettä. Ja nokkelassa viihteessähän ei ole mitään vikaa. Ei sitä joka päivä jaksa Dostojevskia lukea.

Kuten monet muutkin Eltonin teokset, Blind Faith kertoo kuvitteellisen lähitulevaisuuden avulla paljon myös tästä ajasta. Tällaisten tulevaisuuden visioiden pohjalla on totuuden siemen. Elton ammentaa jo olemassa olevasta, vetää sen överiksi ja näin tehdessään onnistuu myös säikäyttämään – entä jos kehityksemme todella veisi tuohon pisteeseen? Minua ainakin ajatus uskonnon ja sosiaalisen median yhdessä hallitsemasta maailmasta kauhistuttaa enemmän kuin mahdollinen ydinsota.

 

Alunperin julkaistu lokakuussa 2011 Voiman Fifi-sivustolla.

Jääkauden jälkeen

Anna North: America Pacifica

Little, Brown 2011

304 s.

Arvostelukappale ABC Amsterdamilta.

Maailma on muuttunut jääksi. Toisen Jääkauden iskettyä muutaman tuhannen onnekkaan onnistui nousta laivoihin ja matkustaa America Pacificalle, pienelle saarelle joka saattaa mahdollisesti olla ainoa lämmin paikka maailmassa.

Saarella syntynyt 18-vuotias Darcy ei tiedä muusta. Darcyn arvoituksellinen äiti, sukeltaja Sarah saapui kerran ”mantereelta”, mutta kieltäytyy keskustelemasta siitä Darcyn kanssa. Sarahille menneisyys on ansa. Ja sitten, eräänä päivänä, tuo ansa sulkeutuu Sarahin ympärillä ja Sarah katoaa. Darcy jää yksin, pakotettuna kaivautumaan syvälle niin äitinsä kuin America Pacificankin salaisuuksiin.

Kute kuka tahansa itseäänkunnioittava dystopioiden kirjoittaja, Anna North käyttää romaaniaan käsitelläkseen tärkeitä teemoja. Kuten sitä mietn valta korruptoi, ja sitä miten ihmisten tulee toimia sen sijaan että vain luottaisivat sokeasti valtioon. Ja miten ihmiskunta elää tavalla joka ei voi kestää, käyttäen planeetan loppuun. Kuten eräs kirjan henkilöistä kuvailee: ”living the way we used to – trying to shape the world rather than letting it shape us — that was what got us into the Ice Age in the first place.”

America Pacifican konsepti on ilahduttavan omaperäinen ja sen kieli ehdottoman kaunista. Kirja on hyvä, tasalaatuinen lukukokemus ja (luojan kiitos) kaukana kaikista niistä siisteistä ja pikkusievistä dystopioista joita julkaistaan nykyään roppakaupalla. Päähenkilön nuori ikä ei tosiaankaan tee tästä nuortenkirjaa – America Pacificassa selviytyminen on rankkaa, ei sokerikuorrutettua.

Pikku vinkki vain kustantajalle: älkää ikinä, ikinä julistako takakannessa kirjan olevan täydellinen Margaret Atwoodin, China Mievillen ja Cormac McCarthyn faneille. Ne ovat meinaan aika pahuksen suuret saappaat täyttää. Näin pedataan vain lukijalle pettymystä ja tehdään siten kirjalle suuri karhunpalvelus. Sillä ei, America Pacifica ei ole Tie. Se ei myöskään ole Herran tarhurit.  Mutta lukemisen arvoinen, sitä se kyllä on.

 

Alunperin julkaistu englanniksi elokuussa 2011 The American Book Centerin blogissa.

Doomsday Preppers

Tällä kertaa ei kirja-arviota, vaan telkkarivinkki.

Doomsday Preppers on National Geographicin dokumentti ihmisistä, jotka eivät vain lue maailmanlopusta kertovia kirjoja vaan varautuvat siihen mitä tulee tapahtumaan kun paska osuu tuulettimeen.

Dokkarin katsottuani tekee mieli ryhtyä omavaraiseksi. Hankkia vuohi taikka kaksi. Treenata ampumista ja tehdä suunnitelmia.

Mutta koska olen pohjimmiltani kirjatoukka, taidan aloittaa hakemalla kirjastosta selviytymisoppaita…

Sota nollapollia vastaan

Max Brooks: Sukupolvi Z – Zombisodan aikakirjat.

Johnny Kniga 2011

450s.

Arvostelukappale kustantajalta.

Sukupolvi Z, alkuperäiseltä nimeltään World War Z, on modernin zombikirjallisuuden klassikko. Post-apokalyptisia asioita käsittelevissä blogeissa ja nettifoorumeilla tämä on se kirja, jota aina genreen tutustumassa oleville suositellaan. (Kyllä, minä hengaan netissä zombi- ja post-apokalypsifoorumeilla, enkä edes häpeä myöntää sitä!) Ja harvinaista kyllä, tällä kertaa korkeat odotukset eivät johda vain eeppiset mittakaavat saavuttavaan pettymykseen.

Sukupolvi Z on juuri niin hyvä kuin sen sanotaan olevan. Valitan säännöllisesti post-apokalyptisista ja dystopisista kirjoista, jotka eivät ole kyllin synkkiä, jotka eivät tunnu todellisilta, eivät tunnu missään… No, nyt kyllä tuntuu! Tuntuu niin että tukka lähtee!

Kirja on zombisodasta selviytyneiden haastatteluista koostuva suullisen historian dokumenttikokoelma. Selviytyjät kertovat siitä, mitä tapahtui, Potilas Nollasta aina sodan kyseenalaiseen loppuun saakka. Sisälmyksillä tarinassa ei mässäillä, mutta siitä huolimatta Sukupolvi Z on kenties pelottavinta, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Monet kuvaillut asiat ja tapahtumaketjut tuntuvat realistisilta: näin se voisi ihan hyvin mennä, jos tällainen tilanne eteen tulisi. Ja tämä todentuntu jos mikä nostaa niskakarvat pystyyn.

Tämä johtunee ennen kaikkea siitä, ettei Brooks ole todellakaan nyhjäissyt tyhjästä, vaan teki kirjaa varten valtavan määrän tutkimustyötä. ”Kaikki Sukupolvi Z:ssä pohjautuu todellisuuteen… no, paitsi zombit. Mutta kaikki muu on joko lainattu todellisuudesta tai 100 prosenttia totta. Teknologia, politiikka, talous, kulttuuri, sotataktiikka…”, Brooks kertoi taannoin Washington Postin haastattelussa.

Kirjan parasta antia ovat skenaariot siitä, miten maailma reagoisi zombien hyökätessä. Lääkefirmat markkinoivat innoissaan lumelääkkeitä ja tahkoavat rahaa ihmisten välittämättä. Israel sulkee rajansa ja määrää koko kansan karanteeniin. Pakistan ja Iran panikoivat ydinaseidensa ja rajaselkkaustensa kanssa, painavat nappia ja katoavat maailmankartalta. Ja Yhdysvallat, tietysti, lähtee soitellen sotaan mahtiaan todistaakseen. Mutta kuinkas sitten kävikään…

Myös sodan jälkeinen, muuttunut maailma on mielenkiintoinen. Uskontoon turvautunut Venäjä on nyt nimeltään Pyhä Venäjän keisarikunta. Kuubasta on tullut demokratia ja talousmahti, Islanti puolestaan on täysin zombien vallassa. Ja valaat, ne ovat kuolleet sukupuuttoon sen jälkeen kun puolet ihmiskunnasta pakeni merille ja syödäkin piti.

Kirjan perusteella voi päätellä Brooksin olevan melko kriittinen valtaapitäviä kohtaan ja epäilevän suuresti näiden kykyä hoitaa hommat kotiin. Kirjassa hallitukset ja armeijat kautta maailman mokailevat ja pahasti. Tietoja pimitetään, virheitä ei kehdata myöntää… Ja kaikesta maksavat siviilit ja rivisoltut. Brooksin viesti tuntuu olevan, ettei ylempiä kannata koskaan uskoa sokeasti, eikä valtiovalta todellakaan ole aina oikeassa.

Kirjan suomentaja ansaitsee erityiskiitoksen hienosta työstään, sillä teksti ei kertaakaan särähdä korvaan eikä kuulosta kömpelöltä. Zombien kansankieliset kutsumanimetkin on käännetty luovasti eekoiksi ja nollapolliksi. Näinä usein vähän puolivillaisen käännöskirjallisuuden aikoina on hienoa huomata, että loistavat kirjat yhä saavat ansaitsemiaan käännöksiä.

Kaltaiseni maailmanloppufanaatikot eivät muuten ole ainoina kirjasta innoissaan. Kirjasta puuhataan parhaillaan myös elokuvaa, jonka pääosassa tulee komeilemaan itse Brad Pitt. Ensi-illan päivämäärä on jo ilmoitettu, ja osuvasti se onkin valittu – 21. joulukuuta 2012, maailmanlopun päivä sekin.

 

Alunperin julkaistu syyskuussa 2011 Voiman Fifi-sivustolla.

Ennustus Euraanian raunioilla

Eija Lappalainen, Anne Leinonen: Routasisarukset

WSOY, 2011

400s.

Arvostelukappale kustantajalta.

Bioterrori-iskut ja ydinvoimalaonnettomuudet ovat tehneet Euroopasta lähinnä raunioita ja saastunutta maata. Euraania, se mitä maailmasta 2300-luvulla on vielä jäljellä, on jakautunut erilaisiin osasiin. Taivas-nimisellä alueella lähes kaikki on koneistettu ja teknologia pidentää ihmiselämää. Laaksossa taas eletään yksinkertaisesti maata viljellen ja käyttöesineitä ja materiaaleja entisaikojen kaatopaikoilta dyykaten.

Epämuodostumien sekä hallitsemattoman väestönkasvun välttämiseksi syntyvyyttä säännöstellään tiukasti. Perhesuunittelijat päättävät, ketkä saavat lisääntyä ja suurin osa ihmisistä sterilisoidaan. Tiinettäriksi kutsutut naiset kantavat lapset, adoptoida saavat vain harvat ja valitut.

Samaan perheeseen adoptoidut kasvattisisarukset Utu ja Marras ovat varttuneet Laaksossa. Heillä on molemmilla erityisiä kykyjä: Utu osaa kommunikoida koneiden kanssa, Marras puolestaan manipuloida tunteita. Kyvyillä tuntuu olevan vain pahoja seurauksia, ja niistä aiheutuneen tragedian seurauksena Marras pakenee Laaksosta. Tähän rakastunut Utu seuraa perässä. Ja vähitellen selviää, että sisarusten kyvyt liittyvät jotenkin ennustukseen, joka saattaa määrätä koko maailman kohtalon…

Kahden kokeneen nuortenkirjailijan yhdessä kirjoittama Routasisarukset on uuden dystopisen sarjan ensimmäinen osa. Mielenkiintoisinta kirjassa on ehdottomasti sen yksityiskohtainen maailma, jonka erikoisuuksista kerrotaan toivottavasti tulevissa osissa vielä paljon lisää. Myös kirjan teemat ovat suuria ja pohtimisen arvoisia: syntyvyyden säännöstely ja perheiden muodostus, yksilönvapaus ja valtarakenteet, teknologian rooli ihmisten elämässä ja maailman vähittäisessä muutoksessa.

Sarjan ensimmäisenä osana Routasisarukset tuntuu toisinaan melko täyteenahdetulta, juonikuvion lisäksi kun mukaan on pitänyt mahduttaa monisyisen maailman esittely, suurehko henkilökaarti, kasvatti-isän lapsilleen kertomia tarinoita sekä se suuri ennustus. Ehkä juuri tämän tungoksen takia tuntuu, etteivät tapahtumat aina saa aikaa kehittyä rauhassa – suuret taistelut ja muut dramaattiset juonenkäänteet laotaan lakonisesti paperille, eikä lukija tapahtuman kaaren kiireessä pääse oikein tunnelmaan mukaan. Monet asiat tuntuvat myös tapahtuvan hippusen liian helposti: palaset loksahtelevat paikoilleen, sitä törmää kadulla kauan kadoksissa olleeseen biologiseen äitiinsä, ja jokainen vastaan tuleva tuttu liittyy jotenkin siihen pahuksen ennustukseen.

Ennustuksineen ja merihirviöineen kirja tuntuu välillä melkein liikaakin perusfantasialta, ja realistisempaa dystopiaa odottanut pettynee. Joissakin arvioissa kirjaa on kehuttu siitä, ettei se ole lainkaan synkkä – mutta eikö dystopioiden kuuluisi olla? Utopioiden vastakohtina ne ovat pelottavia visioita tulevaisuuden yhteiskunnasta, eikä tätä tarvitse mielestäni mitenkään hissutella. Nuoret ovat huolissaan maailman suunnasta siinä missä muutkin. Saatan toki olla kohderyhmää hieman vanhempi ja vaativampi, mutta itse olisin kaivannut pikkuisen lisää synkkyyttä tähän tarinaan.

On kuitenkin hienoa, että Suomessa tehdään tällaista laadukasta sarjaa. Moni odottaneekin jatko-osia jo kieli pitkällä. (Kenties osittain siksi, ettei ensimmäinen kirja oikein toimi itsenäisenä teoksena vaan jää ikävästi kesken.) Ja erityispropsit kirjailijat ansaitsevat siitä, että koneiden kontrolloinnin voima on annettu naispuoliselle päähenkilölle. Taidot olisi niin helposti voinut laittaa toisinpäin: kundille koneet ja tytölle tunteet. Hurraa siis sille, että mimmikin voi olla maaginen mekaanikko!

 

Alunperin julkaistu syyskuussa Voiman Fifi-sivustolla.

Ajattelemisen aihetta Gossip Girlin sijaan

Paolo Bacigalupi: Ship Breaker

Little, Brown 2010

326 s.

Dystopisiin maailmoihin sijoittuvilta nuortenkirjoilta ei nykyään voi välttyä. Niin paljon kuin genreä rakastankin, on totuuden nimissä todettava, että suurin osa näistä kirjoista on ihan silkkaa kuraa. Onneksi muun muassa Hugo- ja Nebula-palkitun Paolo Bacigalupin Ship Breaker -kirja näyttää, ettei teineille suunnatun kirjan tarvitse olla pelkkää kovien kansien väliin tungettua huttua, vaan että ajattelemisen aihetta saa ja pitääkin tarjota.

Kuten kaikki hyvät dystopiat, Ship Breaker on poliittinen julistamatta viestiään. Kirjan maailma ei myöskään tunnu liian kaukaa haetulta, vaan on vieras juuri sillä vähän epämukavalla tavalla joka saa miettimään sitä missä ihmiskunta nyt on ja mihin suuntaan me olemmekaan menossa.

Ship Breakerin maailmassa öljyhuippu on ollut ja mennyt, ja fossiiliset polttoaineet ovat muisto vain. Kuudennen luokan hirmumyrskyt ovat kuukausittaisia ja uponneista kaupungeista muistuttavat ainoastaan aaltojen alta pilkistävät tornitalojen huiput. Napajäätiköiden sulaminen on pakottanut kaiken menettäneet inuitit kauppalaivoja jahtaaviksi merirosvoiksi.

Vanhoja rahtilaivoja makaa rannoilla raatoina. Nälkäpalkalla raatavat köyhät tienaavat elantonsa näistä laivoista, irrottamalla niistä kaiken minkä pomot myöhemmin voivat myydä eteenpäin: osia, metallia, kuparia. Teini-ikäinen Nailer Lopez on yksi näistä laivanhajottajista. Työ on vaarallista ja rankkaa, ja mokat johtavat välittömästi potkuihin. Mutta paljon pahemminkin voisi olla: ainoana vaihtoehtona on itsensä myyminen, joko rannan huorataloissa tai sitten osina, elinkauppaa harjoittavan uskonnollisen kultin kautta.

Vapautta ja helppoa elämää Nailerille edustavat rikkaiden kuunarit, hienot laivat joiden hän toisinaan näkee liitävän horisontin halki. Ne ovat kuitenkin vain haaveita….  kunnes eräänä päivänä Nailer löytää haaksirikkoutuneen kuunarin, ja sen sisältä tytön. Rikkaan suvun perijäksi osoittautuvaa tyttöä jahtaavat monet, ja tästä voisi saada hinnan jonka suuruutta Nailer ei osaa edes kuvitella.

Maailmassa jossa yhteiskuntaluokat ovat  valovuosien päässä toisistaan ja ketä tahansa puukotetaan selkään jos siten vain selviää itse yhden päivän lisää, Nailer tekee poikkeuksellisen päätöksen. Hän päättää auttaa tyttöä se sijaan että rahastaisi tällä. Ja siitä alkaa tietysti seikkailu.

Parasta Ship Breakerissa on sen mielenkiintoinen maailma, jota Bacigalupi avaa inforyöppyjen sijaan yksityiskohtia pudottelemalla. Lisäksi kaikilla kirjailijan kuvittelemilla muutoksilla tuntuu olevan todellisuuspohja. Kirjan juoni ei ehkä ole maailmojamullistava, mutta tarinan teemat koskettavat meitä kaikkia. Lukijan ei todellakaan tarvitse olla nuori kirjasta nauttiakseen – ja se jos mikä on hyvän nuortenkirjan merkki.

Bacigalupin tuotantoa aletaan luultavasti suomentaa pian, ja toivon tosiaan että tätä kirjaa ei silloin jätetä väliin vain sen kohderyhmän takia. Erityisesti teinit nimittäin tarvitsevat Ship Breakerin kaltaista kirjallisuutta – kirjoja, jotka ovat haastavampia kuin nykyään kasapäin julkaistava, Gossip Girlin kaltainen roska. Kirjoja, jotka pakottavat meidät miettimään sitä mihin Gossip Girlin kaltaisen roskan ihannoiminen saattaa pian johtaa, meidät ja ihan koko maailman.

Kirjan neljä ensimmäistä lukua voi lukea täällä.

 

Alunperin julkaistu kesäkuussa 2011 Voiman Fifi-sivustolla.

Maailmanlopun aakkoset

Richard Horne: A Is for Armageddon – An Illustrated Catalogue of Disasters

Square Peg 2009.

272 s.

Kirja, joka alkaa potentiaalisia katastrofeja esittelevällä jaksollisella järjestelmällä, ei voi olla muuta kuin loistava. A is for Armageddon -teoksen sisällysluettelona toimiva periodic catastrophic -taulukko saa järjestelmällisyyttä rakastavan maailmanloppufanaatikon vinkumaan onnesta. Olen myyty! Tämä on paras kirja ikinä! Enkä ole vielä päässyt edes sisällysluetteloa pidemmälle!

A is for Armageddon on katsaus erilaisiin ilmiöihin, jotka saattavat toimia loppuna maailmalle sellaisena kuin me sen tunnemme. Osa on asiallisia ja todennäköisiä (merenpinnan nousu, ydintuho, ylikansoitus)… ja osa taas vähemmän todennäköisiä (eläinten ilmavaivat, avaruusoliot ja ilmestyskirjan ratsastajat).

Yli sadan kohdan lista on jaettu erilaisiin kategorioihin. ”Se on kokonaan sinun syytäsi” -otsakkeen alle kuuluvat muun muassa lämpötilan nousu, saasteet sekä fossiiliset polttoaineet. ”Ne tappaa meidät kaikki” puolestaan luettelee katastrofeja, jotka maailmaa pyörittävät herra isoherrat saattavat aiheuttaa: kolmas maailmansota, talousromahdus ja terrorismi.

Mielenkiintoista kyllä, sellaiset asiat kuin tulvat, kuivuus ja tsunamit on luokiteltu jumalan töiksi tai muuten vain raamatullisiksi ongelmiksi. Tämä syö vähän kirjan uskottavuutta, vaikka luultavasti tarkoituksena oli vain olla hauska.

Jokaisesta potentiaalisesta maailmanlopettajasta kerrotaan lyhyesti, ja tekstin ohessa on pieni faktalaatikko: koska se tapahtuu, lähestymisestä kertovia merkkejä ja mitä sen jälkeen. Lisäksi on when should I start to panic -mittari, jossa vaihtoehdot ovat nyt, pian, myöhemmin ja liian myöhäistä.

Aika monessa kohdassa mittari on punaisella: nyt, tai liian myöhäistä.

Huolimatta tuomiopäivän fiiliksistä A is for Armageddon on värikäs ja kovin coolin näköinen kirja. Maailmanlopun asiathan ovat nykyään kovin trendikkäitä, ja tämäkin kirja on ulkoisesti kuin kenen tahansa graafisen suunnittelijan kahvipöytäkirja. Kivojen kuvien ja viihteellisen lähestymistavan taustalla on kuitenkin paljon painavaa asiaa, ja jo ennen puoliväliä alkaa vähän masentaa: hitsi että me olemmekin pulassa. Eräässä arviossa kirjaa kuvattiinkin parhaannäköiseksi kirjaksi, joka koskaan on tehnyt sinusta masentuneen.

Masentamisen lisäksi A is for Armageddon onnistuu, ihme kyllä, myös naurattamaan. Kirjoitustyyli on hauska ja jokaisessa luvussa on tuhottomasti alaviitteitä, jotka ovat järjestään vitsejä. Välillä suoranainen pikkunokkeluus ja alaviitteiden yletön runsaus alkaa jo ärsyttää, mutta sitten kirjoittaja heittää taas hyvän huonon läpän ja saa lukijan hihittämään. Esimerkiksi aavikoitumisesta kertova luku avataan näin: For those who can’t wait to hit the beach, if you hang around long enough the beach might come and hit you.

Joku saattaa pitää kirjan huumoria mauttomana tai ihan vain typeränä, mutta minä satun pitämään sitä hauskana. Sitä paitsi maailmanloppua odotellessa on kiva nauraakin välillä vähän. Vaikka sitten parille aavikoitumisesta kertovalle huonolle vitsille.

Alunperin julkaistu kesäkuussa 2011 Voiman Fifi-sivustolla.