John Greenin The Fault In Our Stars (Tähtiin kirjoitettu virhe) on yksi lempikirjoistani. Odotankin innolla kirjaan perustuvaa elokuvaa, jonka kuvaukset aloitettiin joitakin päiviä sitten. Kukaan ei tosin taida olla asiasta yhtä innoissaan kuin John Green itse, joka ei tällä viikolla ole suunnilleen muuta tehnytkään kuin postannut internetin täyteen otoksia leffan kuvauksista.
Lisää kuvia löytyy Greenin tumblr-sivustolta sekä TFIOS Movie-fanisaitilta.
Sulattelen yhä mielipidettäni MaddAddamista. Onneksi sulatteluajalla voi lukea lisää post-apokalyptista Atwoodia: sain nimittäin juuri selville, että Margaret Atwood kirjoitti, yhdessä Naomi Aldermanin kanssa, viime vuonna netissä jatkiksena ilmestyneen zombietarinan nimeltä Happy Zombie Sunrise Home.
Kirjailijoiden vuorotellen kirjoittama tarina ilmestyi Wattpad-nimisellä yhteisöllisellä kirjallisuussaitilla (sen voi lukea kokonaisuudessaan täällä) ja kertoo ilmeisesti 15-vuotiaan tytön kokemuksista zombien yhtäkkiä ilmestyessä katukuvaan. Toivon todella, että tarinan sävy on samanlainen kuin Atwoodin ja Aldermanin vastaukset The Telegraphin haastattelussa:
What is your favorite zombie virtue?
Naomi Alderman: They are tenacious. Very admirable.
Margaret Atwood: They don’t prattle at the breakfast table when one is trying to read the paper.
(Kuva: http://www.telegraph.co.uk)
Viime aikoina olen jälleen kerran ostellut kirjoja ns. yli oman tarpeen, ellen peräti täysin överisti. Olenkin päättänyt, että holtitonta shoppailua on taas pakko rajoittaa. Uuteen kirjanostolakkoon en ole ihan heti ryhtymässä (vaikka varmaan pitäisikin), mutta yritän kovasti hankkia vähemmän uusia kirjoja. Tällä kertaa suunnittelin kokeilua, jossa tekisin himoitsemistani kirjoista toivelistoja, joista sitten tietyin väliajoin valitsen oikein varovasti yhden taikka kaksi jotka sallin itselleni.
Niin, tätä siis suunnittelin. Mutta sitten huomasin, että loistava nuortenkirjailija Francesca Lia Block on julkaisemassa post-apokalyptisen romaanin. Love in the Time of Global Warming-kirjalla on kenties upein nimi pitkään aikaan, eikä se muutenkaan kuulosta hassummalta:
”Seventeen-year-old Penelope (Pen) has lost everything—her home, her parents, and her ten-year-old brother. Like a female Odysseus in search of home, she navigates a dark world full of strange creatures, gathers companions and loses them, finds love and loses it, and faces her mortal enemy.”
In her signature style, Francesca Lia Block has created a world that is beautiful in its destruction and as frightening as it is lovely. At the helm is Pen, a strong heroine who holds hope and love in her hands and refuses to be defeated.”
Ja niinhän siinä taas kävi, että kirja tuli ostettua. Noin vain.
Hups.
Kertokaa minulle, kirjabloggarit – miten te sen teette? Miten kirjashoppailua voi rajoittaa? Voiko sitä? Pitääkö sitä? Apua!
Mikäs se siellä, olohuoneen matolla pötköttämässä. No tietysti Margaret Atwoodin MaddAddam!
Olisin kovasti toivonut saavani kirjasta sen kauniskantisen version, mutta menköön nyt. Eihän tätä voinut kauppaankaan jättää vain kirjarukkaa sen rumasta ulkomuodosta rangaistakseen. Etenkin kun olin käsittänyt kirjan ilmestyvän vasta parin viikon päästä ja siihen törmääminen kirjakaupassa tuntui vähän samalta kuin jos joulu olisi yllättänyt elokuussa.
Olin suunnitellut ottavani sarjan aiemmat osat, lempikirjoihini lukeutuvat teokset Oryx & Crake sekä Herran tarhurit uudelleenlukuun tähän valmistautuessani, mutta tottakai kirjan ilmestyminen yllätti minut enkä ole edes avannut edellisistä kumpaakaan. Ja nyt tuntuu siltä etten millään malttaisi odottaa MaddAddamin aloittamisen kanssa! Saati sitten lukea ensin kahta tiiliskiveä! Tässäpä pulma…
Uudelleenluvun skippaamisen puolesta puhuu tosin se, että kirjan alussa on (ilmeisesti kaltaisiani kärsimättömiä lukijoita varten tehty) muutaman sivun mittainen tiivistelmä aiempien osien tapahtumista. Ratkaisu tuntuu totta puhuakseni vähän oudolta – en muista nähneeni vastaavaa yhdessäkään kirjasarjassa. Siitä tulee väistämättä mieleen möreä miesääni, joka sanoisi ”Previously on… MaddAddam” sillä tavalla dramaattisesti kuten tv-sarjojen alussa aina sanotaan.
No, ei parane valittaa. Tiivistelmän ansiosta saattaa hyvinkin olla, että pääsen hyökkäämään MaddAddamin kimppuun jo tänään.
Daniel H. Wilson: Amped
Doubleday 2012
277s.
Amped kertoo lähitulevaisuuden Yhdysvalloista, jossa ihmisiä on jo joidenkin vuosikymmenten ajan paranneltu erilaisilla aivoihin asetettavilla pienillä laitteilla. Niillä on lähinnä lääketieteellisiä tarkoituksia: ne muun muassa auttavat kontrolloimaan erilaisia proteeseja kuin ne olisivat omia raajoja tai parantavat oppimisvaikeuksista kärsivien lasten keskittymiskykyä ja älykkyyttä. Mutta laitteet eivät vain korjaa rikkoutunutta normaalille tasolle. Sen sijaan ne ”vahvistavat” kantajaansa ja antavat tälle lähes yli-inhimillisiä kykyjä.
Owen Gray on ihan tavallinen mies. Hänen päässään oleva laite ei anna hänelle lisä-älyä eikä tee mitään muutakaan ihmeellistä – se vain pitää kurissa hänen epilepsiakohtauksensa. Tai niin Owen luulee. Kunnes sitten yhteiskunnassa tapahtuvat asenne- ja lakimuutokset yhtäkkiä vievät Owenin kaltaisilta “vahvistetuilta” (amplified) ihmisiltä heidän perusoikeutensa ja Owenin lääkäri-isä paljastaa mitä pojan päässä todella on.
Amped on täynnä kiinnostavaa kamaa ja jännittäviä pieniä yksityiskohtia. Wilson on sijoittanut lukujen väleihin erilaisia kirjan tapahtumien taustoja valottavia asiakirjoja, kuten poliitikkojen puheita ja oikeuden päätöksiä. Lisäksi teos on täynnä eksoottiselta mutta samanaikaisesti uskottavalta kuulostavaa tiedettä ja teknologiaa. (Wilsonilla onkin tohtorintutkinto robotiikassa joten ihan hatusta tämä ei tosiaan taida materiaaliaan kiskoa.) Tiedesetti ei kuitenkaan mene överiksi, vaan myös maallikko kykenee lukemaan kirjaa huoletta ja vielä nauttimaankin siitä.
Erityisintä kirjassa oli mielestäni sen alkupuoli, jonka aikana Wilson näyttää hienosti sen miten erilaisuuden tuntu ja pelko syntyvät sekä miten helposti ihmiset sisäistävät ajatuksen tietystä ihmisryhmästä omaa ryhmää vähempiarvoisena. Tämä on yllättäen helppo lukea viittauksena natsismiin ja Wilson tekeekin uskottavalta tuntuvaa työtä kuvatessaan miten sellaiset muutokset saattavat tapahtua: pienet asiat vaikuttavat taustalla, hitaasti myrkyttyvää ilmapiiriä ei havaita… Kunnes sitten on liian myöhäistä ja ihmiset huomaamattaan vääryyksiin turtuneita.
Pelon kuvauksesta siirrytään kuitenkin pian toimintaan ja kirjan puolivälin paikkeilla tarina menee vähän juoksenteluksi. Owen säntäilee edestakaisin ja yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on, samalla kun sota ihmisten ja sorrettujen, halveksivalla amps-nimityksellä kutsuttujen vahvistettujen ihmisten välillä näyttää koko ajan todennäköisemmältä. Hienoudesta hölmöydestään huolimatta toiminta on kuitenkin koko ajan vetävää eikä kirjaa todellakaan tarvinnut jättää kesken.
Kirjan kolme ensimmäistä lukua ovat luettavissa io9.com-sivustolla, täällä.
Jostain syystä kirja-arvioiden kirjoittaminen tökkii tänään. Kirjoittamisen tai ylipäänsä minkään järkevän tekemisen sijaan olenkin huvitellut koko päivän lukemalla kirja-aiheisia listoja. Suosikkini tähän mennessä on ehdottomasti BuzzFeedin lista 25 Signs You’re Addicted To Books.
Myönnetään. Tunnistin itseni.
Yksi lempikirjakaupoistani, The American Book Center, järjestää tänä viikonloppuna sokkotreffejä – sokkotreffejä lukijoiden ja kirjojen kesken. Tärskyt toimivat niin, että kaupan yhdeltä hyllyltä löytyy ruskeaan pakettipaperiin kääräistyjä kirjoja, joiden sisällöstä kertoo vain muutama niihin liimattu avainsana. Seikkailunhaluinen lukija tekee sitten ostopäätöksensä näiden vihjeiden perusteella ja tutustuu mahdollisesti johonkin uuteen ja jännittävään, kun kirjaa ei kerrankin voi tuomita kansien perusteella.
Itse en ole koskaan tykännyt sian ostamisesta säkissä, mutta onhan tässä ideassa kyllä jotakin jännittävää. Niin kuin kai muunkinlaisissa sokkotreffeissä. (En tosin tiedä mistä puhun, sillä en ole koskaan käynyt sokkotreffeillä.) Sokko-opusten hinnat näyttävät pyörivän suunnilleen kympin paikkeilla, mikä tuntuu ihan kohtuulliselta, ja saa tällaisen urautuneemmankin lukijan miettimään… Pitäisikö ottaa riski?
Warm Bodies-kirjan ongelma oli se, että vaikka alku oli älyttömän hieno, lässähti koko homma loppua kohden aika pahasti. Ja lieneekö kyse uskollisuudesta alkuteokselle vai mistä, mutta kirjaan perustuvassa elokuvassa tapahtuu täsmälleen sama juttu.
Tor.comissa kirjoitettiin ennen leffan ensi-iltaa siitä, miten sen ensimmäiset minuutit ovat kuin surullinen, hieno lyhytelokuva. Näin tosiaan on – nämä minuutit kun korreloivat kirjan alun kanssa. Se on kaunista ja melankolista. Harmillisesti loput leffasta ei kykene nousemaan samalle tasolle, mutta toisaalta kyseessä ei (onneksi) myöskään ole World War Z-tyyppinen täysi clusterfuck. Sen sijaan Warm Bodies päätyy alkunsa jälkeen perusteinipurkaksi, jossa ei oikeastaan ole mitään kauhean erityistä.
Ainoana kunnon tarttumapintana elokuvassa toimii R:n esittäjä Nicholas Holt, joka kyllä tekee hienon työn zombipoikana. Uskoin tämän vaikeaan puheeseen, nykiviin ja vähän kömpelöihin liikkeisiin, ja pidin hienovaraista huumoria sisältävistä kasvonilmeistä. Sen sijaan tämän M-ystävää esittävä näyttelijä saa minulta roolityöstään pyyhkeitä. Kirjassa kahden zombin keskustelut ovat vaikeita, he murisevat ja pusertavat sanoja ulos. Leffassa M:n näyttelijä ei kuitenkaan tunnu joutuvan vääntämään sanoja väkisin oikeaan muotoonsa, vaan sen sijaan… kuiskaa. Tätä volyyminpuutetta lukuunottamatta M:n puhe sujuu täysin mallikkaasti, mikä tuntuu omituiselta. Tästä kuiskailusta irtosi paljon hupia leffaa katsoessa, mutta ei se kyllä vakavastiotettavuuden määrää lisännyt.
Jäin muuten miettimään kirjan viittauksia Romeon ja Julian tarinaan. (Teoksen kun on sanottu ammentavan ainakin osittain inspiraationsa Shakespearelta.) Nimet ainakin tajusin: R on Romeo, M Mercutio ja Julie tietenkin Julia. Julien poikaystävä Perry taas viitannee alkuteoksen Count Paris-hahmoon ja lisäksi bongasin yhden parvekekohtauksen. Mutta olisikohan jotakin muuta, minkä missasin? Löysikö joku teistä kirjan lukeneista tai leffan nähneistä näitä lisää?
Lopunajan lauseet 